Joulua odotellessa

Melkein joulu jo ovella ja minä taas täällä. Ei lunta, ei pakkasta, mutta yhä koronaa. Joulukortit lähetetty ja saatukin. Pimeää iso osa vuorokaudesta. Suomalainen on tottunut, vaikka saattaa masentaa. Parvekkeet jouluvaloissa. Niin minullakin. Ikkunoissa valojen kirjo ja niin minullakin. Joulutunnelma kutakuinkin minimissä. Minkäänlaista inspiraatiota niin kutsuttuun joulusiivoamiseenkaan ei ole. Ei ole liiemmälti muulloinkaan. Epäsiistiä ei silti ole. Kukaan ei tule, enkä minä mene. Jouluna siis. Mennään sitten, kun pääsemme koronasta eroon. Aktiivisuus palautuu entiselleen. On tämä niin kummallista.

Ostin uutuuskirjoja. Pidän lukemisesta. Aina on kirjoja ollut. Enemmän kuin yksi. Kotona pitää olla. Mitä enemmän, sitä parempi. On sellainenkin pieni kirjanen, joka näköispainos Eino Leinon käsin kirjoitetuista runoista. Korjauksia, ylipyyhkimisiä, alleviivauksia ja käsiala ei kovin selvää. Paljon kirjoittavan ihmisen käsialaa.Vuonna 1910 Helsinkiin oli pykätty uusi osakuntatalo ja tuumattiin pitää oikein talon vihkimisjuhla. Leinolta tilattiin juhlkantaatin teksti, jonka Toivo Kuula oli luvannut säveltää.

Tässä näyte kantaatin alusta:

Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki.
Yön äänet hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
Kuu kumma valvoo,
leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
Tähtiä palvoo
mies yksinäinen, mi istuvi työssä...

Pieni kirjaseni on Otavan kustantama vuonna 1953, jossa kirjan toimittaja  Aarre M. Pelkonen selostaa kantaatin syntyä. "Pyyntö kantaatin kirjoittamiseen oli vain alkusysäyksenä runoilijan persoonallisuuden valtavalle voimannäytteelle, runon valannalle..." Pelkosen mielestä kantaatti onkin "avoin sielunrippi" Leinolla.

Mielenkiintoinen kirjanen!