maanantai 12. lokakuuta 2026

Kiitoksia paljon

 Taas olen takertunut erääseen asiaan tai oikeastaan kahteen. Takertuminen tarkoittaa negatiivista suhtautumista näihin asioihin. Ne ovat sanontoja, jotka ovat ikävästi ja jopa hyväksyttävästi ujuttautuneet suomen kielen puhekieleen. Minun kouluaikanani ne olisivat saaneet opettajaltani pitkän luennon niiden virheellisyydestä. 

Sanonta "kiitos paljon" särähtää korvaani. Kiitos-sana on yksikössä, mutta silti sitä seuraa sana paljon. Miltä kuulostaa "ostin omena paljon torilta, sitten menin kukkakauppaan ja ostin kukka paljon"? Itse en koskaan sano "kiitos paljon", yhtä hyvin voisi sanoa "paljon kiitos". Käytän kiitos-sanasta joko yksikköä tai monikkoa ja monikko on "kiitoksia". Sen perään sopii mainiosti "paljon".  Olen edelleenkin, asiaa vuosia tutkisteltuani, sitä mieltä, että varsinkin jonkun avatessa oven, siitä ei aina kiitetä avaajaa ja jos, niin se tokaistaan sanoilla "tos", "kiitti" tai ilmeettömällä hiljaisuudella. 

Kiitti-sana saa myös runsaat niskakarvani totaalisesti pystyyn. Mistä ihmeestä sekin ilmaantui puhekieleemme? Sehän on kiittää-verbin imperfektimuoto. Kuka kiitti ja miksi kiitti?  Tästä olen ennenkin pauhannut. Kun nämä kaksi hirvityssanaa yhdistää, niin tulee "kiitti paljon" ja sehän on kieliopillisesti oikein, vaikkakaan ei kiitoksen yhteydessä. Joku kiitti paljon jostakin. 

No, emme puhu arkielämässä kirjakieltä ja sen huomasi myös Kim-niminen korealaismies, joka tuli Suomeen ja alkoi opiskella suomen kieltä yliopistossa. Hänen huomattuaan, että varsinkin Stadissa puhutaan stadia ja niin hän opetteli myös slangia. Haluaisin kuulla tämän kaverin bamlaavan stadia, jota me muutkin ylen huolettomasti käytämme ajattelematta sen enempää asiaa. Vaikka harvoin kuulee aivan oikeaoppista slangia siitäkin huolimatta, että vuonna 1995 perustettu Stadin Slangi-yhdistys pitää yllä ja arvossa Stadin omaa kieltä. Minäkin kuulun siihen yhdistykseen. Isäni puhui oman aikansa slangia, joka eroaa minun lapsuuteni slangista ja nykyinen slangi on jälleen erilaista mukaan ympättyine englannin sanoineen. Sekin asia, joka minua ärsyttää, kun suomen kielisessä lauseessa yksi sana saattaa olla englantia "tulen sinne about tunnin kuluttua".

No, maailma muuttuu ja minun on muutokset hyväksyttävä, vaikka purnaankin. Olen eri mieltä joissakin asioissa ja saankin olla. Kiitänpä tässä kohdin lukijaa sanomalla "kiitoksia paljon" ja alan viettää uutta viikkoa.

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Tuoksuu vahvasti syksy

 Lokakuuta mennään. Lehtipuissa taatusti enemmän keltaista kuin vihreää. Viileys hiipii takin alle ulkona ja takki pitää napittaa kiinni. Omenakauppias sinnittelee torilla ja minä ostan omenia hullun lailla. En muista, näinkö ruokaohjelman tv:ssä vai nappasinko sen netistä. Joka tapauksessa olen tätä omenajuttua tehnyt jo monet kerrat ja auliisti jakanut reseptiä muillekin. Kaikkein hauskinta on, ettei sokeria tarvita. Omenien lisäksi kaneli ja vesi riittää sekä pieni liraus joko voin tapaista tai öljyä pannun pohjalle. Höyry kypsyttää omenan palaset ja ihana kanelin tuoksu leviää huusholliin. K myös ihastui antamaani reseptiin ja oikein soitti ja kehui. Tänään teen taas uuden satsin. Omenia kun on. 

Huomasin viisastuneeni. Olen aika usein jättänyt minusta hiukan vaikeaselkoisen kirjan lukemisen kesken ja nyt olen kaivanut niitä esille ja uusi yritys. Menee paremmin. Se on sitä viisastumista, joka tarkoittaa, että ymmärrys on kasvanut. Eräs tämmöinen uudemman kerran yritys on Orwellin kirja. Ei se Eläinten vallankumous.  Sen luin, pidin ja ymmärsin. Nyt yrittämistä on esseekokoelmassa Kun ammuin norsun. Jukka Kemppinen kokosi kirjaksi esseet ja tämä kirja on siis puurtamista vaille. Myöskään en ole päässyt muutamaa sivua pitemmälle Vuonna 1984, joten senkin lukemisen yritys on aikeena. Olen minä kuitenkin saanut jotain aikaankin. Olen lukenut kannesta kanteen Danten kirjan Jumalainen näytelmä Helvetistä  Kiirastulen kautta Paratiisiin Eino Leinon suomentamana. Myönnän, että piti huilia välillä ja väsyinkin runomittaan, mutta kahlasin kuin kahlasinkin tämän paksun teoksen läpi. Tämä on ehkä lukemiseni suurin saavutus vuosien ajalta.

Kaupungilla olen käppäillyt ja lähikaupassa kotikulmilla käynyt. En saanut aikaan kuitenkaan sen  enempää Senaatintorin kuin Hakaniemen torin markkinoille menoa. Hyvä niin, kun olisi tullut ostettua turhaa ja lihottavaa. Nykytrendi kun karttaa niin kovasti ylipainoa sen huonojen puolien takia. Koko maailmahan on lihonnut, paitsi ne ihmiset, jotka eivät saa edes tarpeeksi ravintoa. Ja muut heittävät roskikseen ylijäämänsä. Lautaselle kasataan aina liikaa ja jätetään syömättä. Helsingissä on ravintoloita, jotka ovat alkaneet veloittaa hävikistä lautasella. Jätin minäkin kerran pienen palan paprikaa, mutta en joutunut maksumieheksi. Olisin tietysti sen voinut vaivihkaa sujauttaa laukkuun.

Tästä putkahti mieleeni, että yhä on menemättä lounaalle N:n kanssa. Puhelimessa siitä puhutaan, emmekä aio unohtaa. Rouva on alkanut käydä pari kertaa viikossa kuntosalilla, jotta sekin on otettava huomioon. Minullakin välähti kerran mieleen kuntosalihomma, mutta katselin asuja netissä, enkä ollut ihastunut. Olisi pitänyt hankkia pitkät tarkoitukseen sopivat housutkin, enkä ole pitkiin pukeutunut (edes pyjamaan) sitten lapsuuden. Minulla helma aina heilahtaa kesät talvet. Kun olin vesijumpassa, oli minulla hameellinen uimapuku. Onneksi niitä oli myytävänä kaupoissa. En liioin ole lenkkari-ihminen. Kokeilin kerran kenkäkaupassa ja sitten sanoin ei kiitos. Semmoinen minä olen.








maanantai 21. syyskuuta 2026

Maanantain kuulumisia

Rivi tutuista ja ystävistä jälleen harventunut. Sain surusanoman Pohjanmaalta. J, jonka olen tuntenut pienestä pojasta asti, ei enää jaksanut kamppailla sairauttaan vastaan, vaan antoi periksi. Otan osaa.

Elämä jatkuu. Kävin Cittarissa ja nyt on aineet omenaista broilerisalaattia varten. Viikunoitakin oli taas kaupan. Cittari täällä on hyvä kauppa, mutta silti odotan kovasti Supermarketin tuloa. Taitaa jäädä Cittariin menot sitten.

Nyt on luettavaa. Ostin Soraya  Lanen pokkarin Kreikkalainen tytär. Ilmestynyt englannin kielisenä vuonna 2023 ja seuraavana vuonna suomeksi. Kreikassa en ole ollut. Lähimpänä liippaa Kypros. Siitäkin on aikaa. Kaikesta on.

TTK:n toisen juontajan Veronica Verhon tatuoinneista jaksetaan jauhaa. Maanantaisin Helsingin Sanomissakin niistä puhutaan, vaikka juontaja ei niitä näytille pukunsa suojista pane. Mikä tatuoinneissa ihmisiä oikein pännii? Jos joku niitä laitatuttaa, miksi siitä tulee haitta muille? Nekin, kuten niin mahdottoman moni muukin asia, kuuluvat tähän päivään ja aikaan. Minusta tatuointi ei ketään loukkaa. Miksi sitten siitä kohistaan? Eräs ystäväni kauhistelee, kun kokilla on tatointeja. Mitä sitten? Ei niistä väriä lähde. Hän ei myöskään omien sanojensa mukaan halua edes tutustua kehenkään ihmiseen, jolla on tatuointi tai useampia. Eikä osaa pelkoaan/inhoaan perustella.

H:n kanssa jätimme tapaamisen tuonnemmaksi. Syksyä riittää. Samoin sovin N:n kanssa. Aikaa on. Vaikka eihän koskaan tiedä, kuinka kauan. Mutta turha moisia on pohtia. Suunnitellaan kuitenkin. Kummankin kanssa varmasti ennen kuin on lunta nivusiin asti (jos on). 

Polttelen jo kynttilöitä täyttä päätä. Ihanasti lämmittävät, kun patterit yhä jääkylmiä. Olen ikuinen vilukissa ja jo mietin, ottaako käyttöön sähköiset lämmittimet. Ei ehkä ihan vielä. Kun lämpömittari näyttää nollan hujakoilla, silloin harkitaan. Vielä on reilusti kymmenen plussaa. Meteoologi kertoi sen olevan tavanomaista lämpimämpää. Tänäänkin paiste somasti lämmitti kauppareissulla. Ennen kotimatkaa oli satanut. Näin asfaltista ja oli jokunen lätäkkökin.




tiistai 15. syyskuuta 2026

Eilen olin ihan onnellinen

Minätyttö lähdin eilen Stadiin. Ihan keskikaupungille, sinne, missä minun pitäisi useammin olla ja jopa asuakin ainakin lähistöllä. Mitä lähemmäksi yleisessä kulkuneuvossa pääsin kohdettani, sitä onnellisempi olin. Rautatieaseman pysäkiltä jatkoin matkaa pitkin Citykäytävää, sitten Aleksin yli Stockmannille. Vedin syvään henkeä ja hymyilin itsekseni. Olin tullut kotiin. Tepastelin tavaratalossa siellä sun täällä, tein ostoksia ja sain ystävälliseltä myyjältä parfyminäytteen. Pradaa. Ajelin hissillä ja ostin yhtä sun toista. Meinasin mennä kahville, mutta en mennyt. Lounasaika oli jo pitkällä ja ajattelin syömistä jossain ihanassa ravintolassa. Jäi ajatukseksi. Kotona odotti kukkakaali-juustovuoka, yksi chorizo-makkara ja pari perunaa. Söin kotona, kunhan olin taas täällä periferiassa. "Niin gimis on Stadi, ois toivomus snadi: et  tsiigaa sais sen vielä kerran..." Ja niinhän minä taas saankin, kunhan vain lähden.

Kotimatkalla käväisin Rosebud-kirjakaupassa. En ostanut mitään. Kirjakaupassa pitäisi olla kauemmin, eikä yhdistää sitä ostosmatkaan. Onhan täälläkin kirjakauppa, mutta ei Rosebudin. Menen täkäläiseen jonain päivänä. Ehkä piankin. Olen lukemista vailla. Minä kun kuulun siihen ikäpolveen, joka opetettiin koulussa lukemaan. Nykyisin sen kanssa on toisin ja nykynuoret ovat luku- ja kirjoitustaitoa paitsi. Onhan se aika hurja juttu. Miten pärjätään aikuisena ja työelämässä? Nimikirjoitus on joku rasti tai muu merkki.

Tänään on aikomuksena mennä lähikauppaan. Omenia. Olen tehnyt ihanan ja sopimattoman herkun ompuista omaa elinpainoa seuraavalle.Ensin kota pois ja sitten pilputaan paloiksi, jotka paistetaan voissa pannulla. Sekaan sokeria ja kanelia, sekoitellaan varovaisesti ettei omenan palat hajoa. Liraus vettä, kansi päälle ja kun se on keittynyt pois, on herkku valmis jäätelön kanssa, ohukaisiin ja vaikka mihin. Uskokaa, on hyvää vaikka aivan sinällään.

Heräsin hävyttömän varhain. Nyt jo lipittelen kahvia ja ehkä vielä ryömin toviksi vuoteeseen ennen kuin aloitan kunnollisesti tämän päivän. HS hekumoi sillä, kun Antti Lindtman ja Sanna Marin olivat työmatkalla  juuri tuntia ennen drooni-iskua olleet junassa, joka ajoi iskupaikan ohi lähellä Puolan rajaa. Drooni oli osunut paikalla olleeseen junaan. Tämä on kummallista aikaa. Drooneja, robotteja, tekoälyä, sodan pelkoa, epävarmuutta ja kaikkea muuta ikävää. Kun tulen parin sadan vuoden kuluttua tänne maailmaan kummittelemaan, näen outoja asioita ja senkin, onko ihmisiä enää ollenkaan. Robotit hallitsevat ja niistä on tullut ihmistä fiksumpia. Ja kukapas muu on sen aikaan saanut kuin ihminen itse?


keskiviikko 2. syyskuuta 2026

Tuli syksy

 Hoijaa, syyskuuta mennään. Kesähatut ja- kengät talviteloillaan, partsi kutakuinkin kunnossa odottamassa kesästä seuraavaa vuodenaikaa. Koivuista putoaa lehtiä kuin olisi lumisade. Ihmisillä paksummat vermeet yllään, mutta joukossa aina joku kesän ikirakastaja kevyissä vaatteissa. No, onhan asteita vielä yli kymmenen plussaa, jotta sortseissakin tarkenee. Olin ruokaostoksilla, tarpeet nakki- ja palsternakkakeittoon. Olin varmaankin ihan ulalla, kun en langennut yhteenkään heräteostokseen. Tulin vallan ylpeäksi itsestäni. Onko itsekurini petraantunut, vaikka olin keskellä kaikenlaisten lankeemusten?

Tapasin kauppareissulla yllättäen vanhan ystävän. Pyysi kahville, vaan minä olin jo kotiin päin tulossa kaikkine kantamuksineni, jotta kieltäydyin kohteliaasti. Ehkä tapaamme taas joskus. Olikin kulunut pitkä aika edellisestä.

Kahvikeitin ilmoiti halunsa kalkinpoistoon ja nyt se sitä keittiössä tekee. Hiukan minuakin tarvittiin alkuvalmisteluissa ja nappien painamisessa. Mukava juttu, että kone tietää omat tarpeensa ja niistä kertoo. Ihminen vaan laiskistuu kaiken tekniikan keskellä, kun ei tarvitse omia aivoja käyttää. Kun tulen parin sadan vuoden kuluttua tänne kummittelemaan, niin onko koko ihmiskunta enää edes tarpeellinen? Koneet keskenään hoitavat asiat. Tekoäly on sekä hyväksi että pahaksi.

Venäjän presidentti Putinin käteen on ilmaantunut jokin hälyyttävä merkki ja sitä nyt vatvotaan, miksi, miten ja mistä tullut. On se hyvä,  kun tavallinen ihminen saa pitää merkkinsä kenenkään ihmettelemättä. Luulisi näissä julkisuuden ihmisissä olevan tärkeämpääkin mietittävää. Lehdet kirjoittavat, mitä kansa haluaa ja kansa haluaa sensaatiota. Vaikka tyhjästäkin.

Ajattelin tänään sytyttää illalla syksyn ensimmäiset kynttilät parvekkeelle. Lyhdyt valmiina toimenpidettä varten. Sisälläkin voisi jo alkaa puuhata kynttilöiden kanssa. Jo ihan lämmön takia, kun taloyhtiö ei vielä pitkään aikaa ala panna pattereihin vauhtia. Ja onhan minulla sähköisetkin lämmittimet. Ei siis huolta vilun kanssa. Nyt suihkuun ja sitten nakkien kimppuun. Palsternakat huomiseen.



perjantai 28. elokuuta 2026

Ikäviä uutisia alvariinsa

 Nepalissa jäätikön romahtamisen jälkiseurauksena valtava tulva, joka  vaati satoja ihmishenkiä ja toista tuhatta ihmistä on  kadoksissa. Norjan kuningas on kuollut. Japanilainen taiteilija Yayoi Kusama on kuollut. Näin HAMissa hänen näyttelynsä vuonna 2017 ja ihastuin pilkkuihin. Ja tiedoksi, että itänaapurimme voisi iskeä Britannian sotilaskohteisiin niin halutessaan. Nämä surulliset uutiset ovat Helsingin Sanomissa ja muutakin kurjaa maailmassa tapahtunut. Harvoin, harvoin meille kerrotaan onnellisia asioita. Alan masentua. No, se oli lysti juttu, että strutsi voisi juosta maratonin tunnissa.

Menin kauppaan piristymään. Kotimiset omenat jo myynnissä. En ostanut, kun menen täkäläiselle torille sen tekemään jonain päivänä. Katselin kaupan hyllyllä mansikoita ja huokasin. Ei enää koskaan mansikoita minulle. Enää ei kroppaa kutita ja panin pääraapimenkin pois. Ostin viikunoita ja vesimelonia ja yritän unohtaa mansikat.

Viikko taas loppupuolella. Ensi viikolla onkin sitten virallisesti syksy ja syyskuu. Vielä olin kesämekossa liikkeellä ja sandaletit jalassa. Sekin lysti vetelee viimeisiään. On pynttäydyttävä paksumpaan kaikin puolisesti. Jotkut ihmiset olivat jo varautuneet ja vetäneet ylleen poplarin. Koivut kellastuvat ja lintumaailmassa suunta on etelään. Äkkiä kesä vilahti. Ikään kuin varkain ohi vallan. No, vuoden kuluttua ollaan taas yhdessä.

H on soittanut kaksi kertaa kyläilemään menemisestäni. Miten sekin juttu tuntuu niin vaikealta minulle? H ei syksyllä matkusta Turkkiin, että takuulla tapaamme ennen hänen matkaansa. Siitä on pitkä aika, kun olen nenätyksin H:n tavannut.  Pitkä on aika muistakin tapaamisista. Miksiköhän? Saamattomuutta? Olenko mökkiintynyt kotiin? En tunnusta. Moni taidenäyttelykin jäänyt näkemättä ja ennen sujahdin tuosta vaan menemään. Kohtapuoliin on kuitenkin lähdettävä, kahvikapselit loppuvat ja samalla reissulla olen päättänyt humputella muuallakin.

Lipitän aamukahvini loppuun ja sitten suihkuun ja vaatteisiin. Jos vaikka viitsiytyisin tänään roskikselle.






lauantai 22. elokuuta 2026

Yöllä

 Ei mitään varsinaista asiaa, mutta kun ei nukuta, raapituttaa vain. Mansikoiden syytä. Lopetin niiden syömisen pari päivää sitten, mutta iho ei vielä sitä tiedä. Luulin olevani allerginen vain simpukoille, nyt tulivat mansikat leikkiin mukaan. Harmittaa, sillä olen kovasti mansikoita rakastanut. Joku saattoi pitää minua friikkinä niiden suhteen. Ei ollut väärässä.

Tänään (siis eilen) tein broileri-riisivuokaa ja se oli hiukan liian kauan uunissa. Syöntikelpoista hyvästikin. Panin pakastimeen. Ihanaa sieltä ottaa, kun laiskottaa. Kun kotona kokkailee, on se prosessoimista eli jalostamista syötävään kuntoon, vaikka jos peruna keitetään, sekin on prosessoimista. Ultraprosessoimista on se kun kaupasta ostaa valmista ruokaa ja siihen on ympätty säilömisaineita ja muuta sopimatonta. Niin että oikeastaan hyvillä mielin voin pesaista perunat kotona ja ne keittää tai paistaa. Parasta olisi pureskella siiklit suoraan pellolta, samoin porkkanat ja punajuuret. Myönnän tämmöisen porkkanan olevan kyllä eri hyvää, kunhan varistaa ensin mullan pois.

K soitti eikä vieläkään ymmärrä pääraaputtimeni tarkoitusta. Ostin semmoisen ja nyt se on tarpeen, kun pääkin kutiaa. Puhelimessa oli vaikeaa vempeleestä kertoa niin että toinen jujun käsittää. Hän oli varma, että se on kuitenkin kampa. Ei ole. Maailmassa on niin paljon asioita, joita ei hän eikä ehkä joku toinenkaan ole nähnyt ja kun ei ole, sitä ei sitten ole. Pikkuserkkuni kanssa kinattiin siitä, onko Australia olemassa, kun hän ei ollut sitä nähnyt. On taatusti olemassa, koska minun eräs lääkärini teki töitä talvet juuri Australiassa ja kesäksi tuli Suomeen. Juttelimme hänen talvistaan kaukana Suomesta ja olin jo ennen uskonut Australian olevan hyvinkin vahvasti olemassa. Uskon muuten senkin, että ihminen on käynyt Kuussa. On ihmisiä, jotka eivät usko. Jossain Nasan takapihalla nähty kovasti vaivaa ja tehty pahvista alus. Mihin en usko on se, että avarusolennut ovat laskeutuneet jonkun maalaistalon pihalle, tulleet sisälle seinän läpi ja tökkineet tutkimuspiikillä ihmisen vatsaa. Kerranhan joku todisti näyttämällä vihreät jäljet aluksen laskeutumispaikalta. Tutkimukset osoittivat aineen olleen tiskin pesuainetta.

Jos uni ei tule, rupean lukemaan. Tai jatkan läppärillä leikkimistä, pelaan pasianssia tai pyyhin pölyt olohuoneen pöydiltä tai käperryn vuoteeseen tai menen tuijottamaan ikkunasta ulos tyhjyyteen. Kyllä se aamu tulee kuitenkin.

Kuten sanoin alussa: ei mitään varsinaista asiaa. Eikä ollutkaan.