Historian havinaa

 Tiesittekö, että 1.8.1930 lähti ilmalaiva Graf Zeppelin matkalle Amerikkaan. Tuli perille 96 ja puolen tunnin kuluttua. Mistäkö tämä tieto? Penkoessani kirjahyllyä, löysin  Suomen Kuvalehden vuosikirjan vuodelta 1930. Kustantanut Otava. Kirjassa annetaan ohjeet miten valmistaa sulkapallo. Tarvitaan säämiskää, korkkia, silkkinauhaa, sulkia ja liimaa. Ei kuin valmistamaan. Jos joku taas tahtoo tehdä venäläisen kaalipiiraan, ohjeet ovat tässä vuosikirjassa. On myös mainoksia. Göteborgista pääsee laivalla New Yorkiin Kanadan kautta. Laivassa ainutlaatuisia mukavuuksia. A.B. Victor Ek O.y järjestää matkan ja mukavuudet. Ranskan Amerikan Linja (French Line) Helsingin Aleksanterinkadulla ei ole pekkaa pahempi, vaan tarjoaa ylellistä matkaa laivoillaan Etelä-Amerikkaan, Haitiin ja vaikka Australiaan asti. Lähdöt suoraan Helsingistä tiistaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Mainostaa niin ikään suomalaisena suurpankkina itseään  Maakuntain Pankki Oy ollen niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin keskuskonttoreineen ja haarakonttoreineen. Kertoo omavaraisuudestaan, joka on  175 milj. mk. Olisiko Maakuntain Pankki antanut lainaa Etelä-Amerikan matkaa varten? Olisin lähtenyt keskiviikkona matkalle. Itsetehty sulkapallo mukaan, koska olen varma, että laivalla on pelimahdollisuus. Nykyisissäkin laivoissa on. Puoliso meni kerran laivan perään ampumaan savikiekkoja. Pitäisikö käyttää sanaa laivan ahteri?  Tuollainen pitkä laivamatka on minua aina kiehtonut. On kuitenkin ollut tyydyttävä huomattavasti lyhyempiin. Eikä enää edes pääsisi suoraan laivalla Helsingistä eteläiseen Amerikkaan. Ellei sitten rahtilaivalla. Semmoisessa onkin merimies ihan eri mies, hiio-hoi.

Ketään ei kiinnosta, mutta kerron silti syöväni  tänään aasialaista kanakeittoa. Kyllä, siinä on kookosmaitoa. Ruokaohjelmia tv:ssä niin runsaasti, että panen oman korteni kekoon tarjoamalla luettavaksi usein syömisteni lajia. Ruokaohjelmat ja karkkimainokset ovat ristiriidassa sen asian kanssa, että kansamme pitäisi laihduttaa. Joka toinen kantaa ylipainoa, niin lapset kuin aikuiset. Koko maailman laajuisesti se onkin kummallinen ongelma, koska useissa maissa nähdään nälkää. Kuitenkin heitetään ruokaa roskiin uskomattomia määriä. Buffetpöydistä kahmitaan lautanen täyteen ja sitten jätetään puolet syömättä. Mitä tuhlausta. Myös epäkohteliasta kokkeja kohtaan. Mikä niissä katkaravuissa muuten viehättää? Niitä syödään kuulemma eniten buffetpöydistä, vaikka niitä on myytävänä jokikisessä marketissa.

Tässä oli tämänpäiväinen kirjoitelma sillisalaattina.

Sotaelokuvan mennyt hurma

 Katselin tv:stä elokuvan Navaronen tykit. Olen nähnyt sen vuosia sitten, jolloin se oli mahdottoman jännittävä. Kummallista, miten se on vuosien aikana muuttunut, ei nyt suorastaan ikävystyttäväksi, mutta se sama jännitys, jota tunsin aiemmalla kerralla, oli poissa. Ei minussa, katsojassa, voi vikaa olla. Olenko sittenkin ohittanut jo sen iän, kun elettiin leffan hengessä niin voimakkaasti, että sydän hakkaa, syke nousee ja kädet hikoavat? Mikä elokuva saa minussa muuten enää moisia tuntemuksia aikaan? Saatan joskus liikuttua. Suorastaan niin, että kyyneleet pusertuvat silmiin. En Navaronen tykeissä kuitenkaan. Silmät kostuvat joskus katsoessani Simpsoneita, niitä piirrettyjä. Niitä keltaisia. Sekin jakso, jossa Simpsonien perheen älykkö, 8-vuotias Lisa, ihastuu opettajaansa,eikä meinaa päästä siitä yli, kun opettaja lähtee pois, saa minut kyyneliin. Lisa oli löytänyt sielunkumppanin opettajasta, joka oli älykäs ja lapsirakas. Lisan ruumiinkieli, kiitos animaation tekijän, kertoo paljon. Muutamin piirtäjän vedoin katsoja näkee tunteet. Ja ne kuulee Lisan äänessä, kiitos ääninäyttelijän. Navaronen tykeissä puhuivat Gregory Peck ja David Niven kumppaneineen ihan itse. Mutta kiipeilivätkö itse jyrkkää rinnettä suorittaakseen tärkeän tehtävän sota-aikana? Tuskin. Stuntit sen tekivät ja lähikuvissa näyttelijäherrat kiipesivät varmaankin kulissin hyvin matalaa seinää puolen metrin korkeudessa. Mitä pluffia! Tom Cruise kuulemma tekee vaarallisetkin kohtaukset itse. Ja on loukkaantunut silloin tällöin niitä tehdessään. Tom Cruise on näitä tämän ajan sankareita, tulokkaita. Eikä vedä vertoja sankaruudessa vanhoille konkareille kuten juuri Gregory Peck. Melkein suomalainen, kun oli naimisissa suomalaissyntyisen naisen kanssa. Mutta ei enää Navaronen tykkien filmastoinnin aikaan. Kaikki kuolleet. Ei Tom Cruise kuitenkaan. Simpsonit ovat suureksi  ilokseni kuolemattomia. Heitä näkee monilla kanavilla. Joku turisti sanoikin, että aina kun Suomessa avaa tv:n, tulee Simpsoneita.

Epävakaista, sanovat säätieteilijät. Nyt ainakin paistaa koko terältä aurinko. Viime päivien voimakas tuuli tällä hetkellä leppeää. Luonto lepää. Silmäkin lepää sitä katsellessa. Olisipa ensi viikollakin tällaista lempeyttä ilmassa. Ja olisi lierihattuilma. Minulla kun on hurmattavaa. Ja siinä hommassa pisteenä iin päällä on ehdottomasti lierihattu.

Tänään en liiku mihinkään kodin ulkopuolelle. Luen Orwellin kirjan loppuun ja syvennyn kirjahyllyni antiin, jospa sieltä löytyisi kiinnostavaa uudelleen luettavaa. Kerran mahtipontisesti tartuin Italian kirjallisuuden kultaiseen kirjaan, josta jaksoin lukea vain osan ensimmäisestä luvusta. Mutta tässä kohdin ylpeänä kerron lukeneeni kannesta kanteen Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta kolmasneljänteen. Suomentajana itse Eino Leino.

Menen paistattelemaan nyt itseaiheutetussa ylpeydessäni.

Pelotellaan

 Nyt on millä mällätä! Tarkoitan toripöytien anteja. On kirsikoita, salkopapuja, härkäpapuja, marjoja monen moisia, herneen palkoja, luumuja... ja pian kotimaisia omenoita. Kyllä kelpaa! Syön ahnaasti kaikkia. Sitten on pitkä aika, kun on vain ulkomaisia ja niitäkin niukasti.

Luin Jerome K. Jeromen kirjan loppuun kolmesta miehestä ja koirasta veneessä. Yhtä hauska kuin edellisellä kerralla. Nyt olen taas Orwellin esseiden kimpussa. Haikailen kirjakauppaan menoa. Hyllyyn ei enää mahdu. Ovat nyt jo hassusti päällekkäin. No, lattialla on tilaa. Muuttojen yhteydessä on ollut luovuttava kirjahyllyistä ja nyt se kostautuu. Mutta mitenkäs panet hyllyjä, kun ei ole seinätilaakaan. Muutin aina pienempään ja pienempään. Kaiholla muistelen sitä kotia, jossa tila ei loppunut.

Golfvirta tyrehtyy. Pelottelevat. Aina ajatellaan, ettei minun aikanani. Mutta saattaapi hyvin olla "minun aikanani". Mitenkäs sitten suu pannaan, kun holotna on ainainen vieraamme? Kaikenlaisia kauhuskenaarioita piirretään ihmiskunnan nähtäväksi. Milloin saattaa iskeä iso meteoriitti pallollemme tai merivedet pohjoisen jäiden sulettua nousevat ja rannikkokaupungit ovat helisemässä. On maita, jotka ovat luonnostaan lähellä vesirajaa. Uppoavat ensimmäisinä. Minäkö pessimisti? No en ole, mutta...

Pitäisi käppäillä ostamaan kahvikapseleita Stockmannin Nespressosta. Muuttivat tavaratolon tiloihin, kuten moni muu heitä ennen. Mikä on enää ehtaa Stockmannia keskustassa? Lelut, ruoka, kirjat (myyty koko kirjakauppa), elektroniikka ovat vuokralla. Minä muistan vanha Stockmannin ja vielä 1960-luvun hissitytöt. Hänelle ilmoitettiin kerros ja hissityttö veivasi kammesta. Heillä oli uniformut ja lakit, olivat kauniita ja tuoksuivat hyvälle. Moni pikkutyttö haaveili hissitytön urasta.

Nyt lounaan tekoon.

Männikkömuistoja

 Vieläkään en tiedä, kuka murhasi Roger Ackroydin, vaikka Hercule Poirotin harmaat aivosolut työskentelevät ahkerasti. Luen samaan aikaan Jerome K. Jeromen kirjaa, miten kolmella miehellä menee veneessä. Muuten, Poirot on ollut ratkomassa visaisia tehtäviä 33 Christien kirjassa. Emmekä me lukijat ole vieläkään kyllästyneet. Mielestäni herra Poirot peittoaa mennen tullen neiti Marplen kutimineen.

Pitäisi ottaa esille Pled-tölkki ja antaa pölylle huushollissa kyytiä. Pitäisi imuroida ja pitäisi sitä sun tätä. Kukaan ei ole sanomassa, että olen laiska ja saamaton. Itsekään en sano, mutta tiedän. Joillakin ystävistäni on tietty päivä viikossa jolloin siivotaan. Samoin kauppareissu suoritetaan tiettynä ajankohtana tai viedään roskat. Minä elän päähän pälkähdysten mukaan. Ja nyt ei ole päähän pälkähtänyt.

Eilisessä tuulessa koivuista lennähteli keltaisia lehtiä. Joko se syksy pakkaa päälle? Toisaalta lehtipuissa on niitä lehtiä, jotka ovat tulleet muita aiemmin matkansa päähän. Ne irrottautuvat jalustastaan ja tuuli tekee loput. Olen joskus jostain lukenut, että jos koivu kasvaisi vaikka Päiväntasaajalla, se varistaisi lehdet pohjoisen syksyn aikaan. Tapojensa orja. Jos jotakuta kiinnostaa, niin pidän männyn tuoksusta. Pohjanmaalla, paikassa missä koulutyttönä vietin kesiä, oli iso männikkö. Siellä oli mukavaa nuuhkia mäntyjä. Olen kuullut, että sitäkään metsää ei enää ole. Muisto on siellä suukostakin. Olin tutustunut Saksasta  käymässä olleeseen poikaan ja hän suuteli minua erään männyn alla. Siitä suukosta kehkeytyi pitkä ystävyys, mutta ei johtanut avioliittoon asti. 

Amppelikukka parvekkeelle vetelee viimeistään. Ostin sen alennusmyynnistä. Olihan se aluksi rehevä ja runsas. Mitä lie hoidossani puutetta? Viherpeukaloa kun ei ole minulle suotu. Muut purkit alempana sentään ovat elossa. Uutta amppelia en enää osta. Enkä talveksi harrasta ericoitakaan, vaikka kanervista olenkin aina tykännyt. Ulkomailla olen kävellyt kanervanummilla ja se vasta oli ihanaa ja romanttista. Eräässä mökkisaaressa oli muinoin komeita kukkaniittyjä, etupäässä päivänkakkaroita. Sekin oli romanttista. 

Heikun keikun taas ja seuraavaan kertaan.

Fish and chips

 Tapasin kaksi vanhaa ystävää. Meillä oli treffit Stockmannin kellon alla, kuten kunnon ystävyksillä kuuluu. Päivä oli aurinkoinen ja kesäinen. Panin lierihatun päähäni ja lähdin. Menimme Samppanjabaariin ja joimme samppanjaa. Söimme myös. Tilasimme fish and chips ja ilokseni se oli tarjolla sanomalehteä markkeeraavassa käärössä. Juttu luisti ja kello kävi. Ystävien kanssa on aina hauskaa. Enkä minä Samppanjabaarissa muiden kanssa käykään kuin ystävien.

Kotimatkalla ostin Rosebudista Agatha Christien Poirot-jutun Roger Ackroydin murha (1926) ja aloin heti samana iltana sitä lukea kera mansikoiden. Ensin olin kirjakaupassa hypistellyt ostoaikeissa Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929), mutta se jäi vain aikeeksi. Seuraavalla kerralla sitten.

Tänään lounaaksi pakastimesta siskonmakkarakeittoa. Eikä juomana ole jaloa samppanjaa. Juoksutan vettä hanasta lasiin ja puristan sitruunamehua sekaan. Huomenna ruokaostoksille, joka pitää sisällään myös mansikoita pikkuiselta torilta. Kesä ilman mansikoita ei ole kesä eikä mikään. Onneksi kesä vielä jatkuu. Tosin hälyttävän pienen aikaa. Rapukausi lähestyy, pimeämmät illat. Eikä aikaakaan, kun syystuuli vihmoo pihakoivuissa ja lennättää viimeisetkin lehdet maahan. Näin se menee joka vuosi.

Sain jälleen sähköpostia Pohjanmaalta. Nautittavaa luettavaa. Lähettäjällä sana hallussaan.Nyt kertoi Dublinin matkastaan, jossa minäkin muinoin ollut. Mutta minä en istunut Oscar Wilden vieressä penkillä. No, ei elävän kirjailijan tietenkään, vaan patsaaksi tehdyn. Miksi ei meillä Suomessa ole näitä tunnettuja henkilöitä istuskelemassa penkeillä? Tahtoisin olla vaikka Pentti Saarikosken vierellä.

Nyt suihkuun ja sitten erinomaisen täti Agathan pariin.

Vieras tuli käymään

 Helsinki ollut mullin mallin amerikkalaisen korkean vieraan takia. Jos vielä asuisin Skattalla, olisi ollut mutkikasta päästä kotiin. Koko kaupungin  keskusta ollut osin suljettu ja poliiseja kuin Vilkkilässä kissoja. No, onhan se iso tapahtuma, kun USAn presidentti Joe (Joseph oikealta nimeltään) Biden oli kyläilemässä. Vaikka en minä ollut katsomassa ohi vilistävää autosaattuetta, mutta tuhannet muut olivat. Katselin sohvan nurkasta tv:stä vierailua ja söin mansikoita. Suomi taas vahvemmin maailman kartalla. 

Olen käppäillyt taas ihmisten ilmoilla. Metrolla menin ja metrolla tulin. Ja nautin kaikesta ja koko  ajan. Täältä periferiasta kun melko helposti pääsee pois. Mutta ei metro ole yhtään sama asia kuin ratikka, vaikka kulkeekin kiskoja pitkin.

Soitin M:lle. On loukannut jalkansa ja kipsissä monta viikkoa. Iso osa loppukesästä  menee nyt huilien ja varovasti. Aina sattuu ja tapahtuu.

Nyt luen Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä uudemman kerran. Alkuteos Three Men in a Boat ilmestynyt vuonna 1889. Thamesia pitkin mennään ja lystiä kavereilla on. Minullakin, sillä kirja kirjoitettu suurella huumorilla. Sitä aikoinaan keho(i)tti lukemaan italialaistunut ystäväni Napolin liepeillä. Ja  minähän luin. Ja siis nyt taas.

Tämä kehottaa/kehoittaa on alituinen kompastuskivi. Pitäisi tarkistaa, mitä mieltä on Kotus. Sitä luulee suomalaisena osaavansa suomen kieltä, mutta ei vaan osaa. Koulussa jo opettajan punakynä heilahti. Nyt ei ole tarkistajaa, mutta vanha suomen opettajani saattaa kyllä nykyisessä leposijassaan hiukan vääntelehtiä. "Alkaa alkamaankin" hänen kauhukseen on tänä päivänä vallan hyväksyttävää puhekieltä. Maailma muuttuu. Sen sai tuta aikoinaan eräs Eskokin.

Minäpä tästä menenkin Jerome K. Jeromen kirjan kimppuun. 

Mansikoita ja herneitä

 Päivää taas. Istahdin koneen ääreen ja panen laittaen muutaman rivin. Hullun lailla olen syönyt mansikoita. Kaikkia lajikkeita Hellasta Lumottareen. Hilloksi en laita. Joskus sitäkin on tullut tehtyä. Kuten kaikkea muutakin. Oli iso kylmiö ja siellä syksyn tullen purkki poikineen. Suurella ylpeydellä  silloin tällöin rivistöjä vilkaisin. Se oli sitä aikaa.

Tavoistani poiketen kävin eilen täkäläisellä toripahasella. Mansikoita? Kyllä vaan. Sekä herneenpalkoja ja ai, kuinka nekin olivat makoisia. Kerran elämässäni olen ollut hernevarkaissa. Olin mamman ja papan mökillä ja olin vienyt muutaman tyttökaverin mukanani. Maantietä kävellessämme näimme hernepellon ja muitta mutkitta sukelsimme sinne. Ahtasimme taskut täyteen ja söimme minkä kerkisimme. Sitten kipin kapin pellosta pois ja nauraa kikatimme koko ajan. Sen koommin en ole varastamista harrastanut. 

Dorian Gray vielä kesken. Edennyt olen jonkun verran, mutta vielä puolet lukematta. Julmia juonteita on jo kuvankauniin Dorianin muotokuvaan tullut. Itsekin sitä säikähti ja pani maalauksen sermin taakse. Mistä Oscar Wilde lienee saanut aiheen kirjaansa? Eräs hänen aforisminsa kuuluu näin: "To love oneself is the beginning of a lifelong romance".

Ensi viikolla kampaajalle. Samalla käyn ostoksilla. Suunnitelmana on saada Madeleine-leivonnaisia, joista kirjailija Marcel Proust on kertonut. ja joita tietääkseni saa vain yhdestä paikasta Helsingissä. Aina kun siellä päin liikun, en malta olla niitä ostamatta. Ranskassa on muutakin hyvää kuin juustot. Eikös Charles de Gaulle ihmetellyt aikoinaan, että miten voi hallita maata, jossa on 246 erilaista juustoa?

Tämän pituinen tämä tänään.

Tutustuminen rullajäätelöön

 Tänään tuuli niin rajusti, että hameen helma oli siellä, missä sen ei pitäisi olla. Olin asioilla ja metroajelulla. Väljää oli. Syynä joko tuuli tai lomakausi. Veikkaan jälkimmäistä. Huomenna on ruoan laittoa. Ostin tarpeet ja söin largeannoksen rullajäätelöä. Sen sai tänään mediumin hinnalla. Katselin tarkasti jätskin valmistamista. Kaikki tapahtuu asiakkaan silmien edessä. Alusta, jossa jäätelöneste oli kohmettumassa jäätelöksi kaikkine lisukkeineen, oli -17 astetta. Nautin herkun läheisellä penkillä ja pidin kiposta lujasti kiinni, ettei tuuli veisi rulliani. Syötyäni menin kiittämään rullien valmistajaa ja kerroin pitäneeni niistä. Sain hymyn.

Olen myös maistanut mochi-jäätelöä. Pieniä pyöreitä, joissa jäätelö sisällä. Vahvasti puuterisokeria päällä. Nämä kaksi jäätelöä ja kuplatee! Kyllä me olemme kaikessa mukana, mitä herkkuja maailmalta tulee. Tuppukylämäisyys on kaukana historiassa.

Ostin parvekkeelle uuden amppelin.Nyt partsi on vahvasti punavoittoinen. Kukat ovat rehevöityneet ja kasvaneet. Ihan kuin minulle olisi ilmestynyt viherpeukalo. Melkein olen ylpeä. Syön hullun lailla mansikoita. Tänään Polkaa ja Hellaa. Jälkimmäinen muistuttaa maultaan ahomansikkaa. Hellat ovat pienikokoisiakin. Voisi panna heinänkorteen kuten ahomansikoita ennen. Niitä kasvoi mökin pihapiirissä ja riitti teilusti ripustettavaksi heinään. Olen mansikkafriikki.

Otin hyllystä Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Luen uudemman kerran. Sen luettuani on mentävä kirjakauppaan ja ostettava ihka uusi kirja. Lähikauppakeskuksesta on kadonnut antikvariaatti. Myymälähuoneisto tyhjä, uutta yrittäjää ei ole näkynyt. Kävin siellä usein ja olin melkein aina ainoa asiakas. Tulikin mieleen, kuinka kauan kauppa on. Ei ole enää.

Palaankin tästä taas Wilden kirjaan ja nautin hänen tekstistään kuin myös suomentajan työstä.