Noustiin barrikadeille

 Vanha ylioppilastalo vallattiin 1968 ja nyt vallattiin itse yliopisto. Ei hyväksytä hallituksen kaikkia päätöksiä, siksi barrikadeille. Yhteishenki kunniaan. Ei auta, jos mumistaan kotinurkissa, kahviloiden pöytien ääressä tai oppilaitosten käytävillä. Presidentti Koivisto sanoi aikoinaan "tarttis tehrä jotain" ja koko joukon vastarinta kertoo nyt "tarttemisesta". Suomessa ei mene hyvin.

Omalla kohdallani suren, mitä tapahtuu Stockmannille tulevaisuudessa. Asioimmeko Lindexissä, kun menemme maamerkkiin Aleksin ja Manskun kulmassa, jossa tavaratalo on seissyt vuosikymmenten ajan ja jossa asioi jo minun isoäitini. Osin tähän katastrofiin on itse Stockmann myös syynä. Miksi se myi aikoinaan Herkun S-marketille? Miksi se kamppaillessaan rahavaikeuksissa teki suurimittaisia remontteja tavaratalossa? Ihmiset tekevät virheitä ja niistä on maksettava. Onko Stockmannin historia lopussa?

Tarvitsen lohduketta. Olin eilen kaupungilla sovittelemassa hattuja juuri Stockmannilla. Pasteerailin sen osastoilla ja ikävöin hississä hissityttöjä ja sitä ylellisyyden tunnelmaa, joka vielä koko tavaratalossa huokui minun ollessani paljon nuorempi kuin nyt. Hattua en saanut ja menin Espressoon, joka siirtynyt vuokralle Stockmannin tiloihin kuten moni muukin. Ruoka. elektroniikka, kirjat, kahvilat ym eivät enää ole Stockmannia. Kahvikapselit sain ja sen jälkeen dallasin Manskun nupukivillä Sokokseen. Kengän korko sujahti kivien väliin ja hiukan päästelin itsekseni puolisvistyneitä ärräpäitä. Nupukiviä ei saa peittää asfaltilla, kuuluvat Helsingin historiaan. Onneksi eivät sentään ole mukulakiviä.

Tänään olen menossa lähiostoskeskukseen, jota myös vauhdilla uudistetaan. Pankinkin panivat pois. Ensi vuoden puolella saamme maan ensimmäisen kauppahallin, joka on kauppakeskuksessa. Peitetyt ikkunat monissa myymälätiloissa kertovat uudistusten tulosta. Kauppakeskuksilla menee hyvin. 

Murha voi tapahtua novellissakin

 Tässäpä minä taas skrivaan aamutuimassa syksyisenä sunnuntaina. Kaivelin jälleen kerran kirjahyllyäni ollessani lukemista vailla. Käteen sattui ohut pokkari P.D.James Mistelimurha ja muita kertomuksia. Ilmestynyt englanniksi  vuonna 2016 ja vuotta myöhemmin suomeksi. Nimikirjaimet P ja D eivät kerro sukupuolesta mitään, mutta googletin ja sain tietää, että "P" on Phyllis ja "D" Dorothy. Kirjailija kuoli vuonna 2014. Hyllystä löytämäni kirja siis ilmestynyt postuumisti. Hämärästi muistin kirjan aiemminkin lukeneeni, mutta uusinta ei liene pahasta.

Koska kirjassa on kertomuksia, puolustaa esipuheessa P.D.James novellin olemassaoloa. Hän sanoo "Ennen toista maailmansotaa novellimuoto hallitsi rikoskirjallisuutta." Hän pitää salapoliisikertomusten perustajaisinä kahta miestä: Edgar Allan Poeta ja sir Arthur Conan Doylea. Mehän tiedämme ja tunnemme  molemmat herrat. Novelli pitää, ja on pitänyt, pintansa ja sopii mainiosti tämän päivän hektiseen elämäntapaan. Nyt hyllystä ottamani kirja on sivuiltaankin vähäinen sisältäen  neljä tarinaa. Yhden ehtisi hyvin lukemaan vaikka parikymmentä minuuttia kestävällä metromatkalla täältä keskustaan. Sivistyneempi versio ajankulusta verrattuna matkapuhelimen näpräämiseen. Älykäs bloginpitäjä Dessun joku ystävistä kyllä sanoo kirjaa lukevan olevan epäsosiaalinen, jos lukeminen tapahtuu syrjässä muista ihmisistä. Mutta jostain syystä  epäsosiaalinen-sana ei tarkoita matkapuhelimen näprääjiä.

Heräsin jälleen kerran hävyttömän varhain. Oikeaoppinen cappuccinokuppi on edessäni. Pitäisi laatia lista kahvikapseleista, sillä olen nyt alkavalla viikolla menossa Stadiin. Mutta en ota matkalukemiseksi Mistelimurhaa, vaikka ehtisin hyvinkin yhden tarinan lukea, vaikkapa Boxladen perinnön. Eikä minua voisi sanoa edes epäsosiaaliseksi, koska matkustan yksin. Olen menossa suorittamaan hankintoja, joihin kuuluu uusi hattu ja kahvikapseleita. Vielä on tämä päivä ja illalla taas tanssitaan koko parketin täydeltä ja illan päätteeksi yksi kilpailijapari lähetetään tylysti kotiin.

Harmittaa

 Ihmttelen erästä asiaa ja aionkin siitä kertoa. Olin apteekissa ostamassa lääkettä, jota elimistöni kuulemma tarvitsee. Ystävällinen farmaseutti sanoi, että minun olisi mentävä verikokeeseen saadakseni tietää, tarvitsenko mainittua lääkettä yhä. Nyt tulee se ihmettely: olen nylyisin ja pakosta kunnallisen terveydenhuollon piirissä, niin eikö sieltä päin tulisi ilmoittaa, tarvitseeko lääkkeen käyttäjä mennä välillä verikokeeseen? Tämän jälkeen odotin muutaman päivän terveyskeskuksen takaisinsoittoa, että pääsisin selvittämään asian. Soitettiin ja luvattiin konsultoida lääkäriä sekä ilmoittaa minulle, miten asia etenee. Odottelen ilmoitusta.

Ennen ollessani yksityispuolella, lääkäri oli se, joka kertoi, koska tarvitsen verikokeita tai muita tutkimuksia. Tunsin olevani hyvässä hoidossa. Oloni oli turvallinen. Nyt olen pitkälti omillani ja/tai apteekin tietojen varassa. Onneksi meillä on apteekkeja! Hyvä asia olisi, jos lääkäri olisi apteekin yhteydessä, niin emme tarvitsisi terveyskeskuksia ollenkaan. Olen ylen suivaantunut kunnalliseen "terveydenhoitoon". Miksikö sitten olen siellä? Siksi, että jouduin sinne erään tapahtuman seurauksena. Sairaalapuolella minua on hoidettu tyydyttävästi, mutta terveyskeskuksen puolella tökkii. Olen joskus joutunut takaisinsoittoa odottamaan viikon verran. Odottaminen sitoo, puhelinta kanniskeltava mukana, oltava valmiina ja valppaana. Soittoa odotellessa on kuitenkin hoidettava asioita sekä kotona että sen ulkopuolella. Ehkä terveyskeskuksessa oletetaan, että soittoa odottavalla ei ole mitään tekemistä tai elämää ollenkaan. Istutaan kotona puhelin sylissä. Minulla on elämää ja sitä on myös kodin ulkopuolella.

Sunnuntaijutustelua

 Uutta postausta tässä rustaan. Heräsin hetki sitten ja jo on cappuccinokuppi edessäni valmiina antamaan minulle joka-aamuisen makunautinnon. Syksy pyrkii sisällekin, vaikka joinakin päivinä talossa lämmitetään.Ruskaa ei pihalla näy, eikä paljon muutakaan. Luonto on vaisu, ikään kuin talvea odotellen. On omena-aika. Ostin ja tein omenatortun. Vuosiin en ole kakkuja enkä niiden tapaisia paistanut. Tottumattomuuttani sain haavan sormeen omenia pilputessani. Se kuittaantui laastarilla. Torttu onnistui. Maistoin ja panin loput sopivina paloina pakastimeen. Sitten tein pari keittoa ja nekin jo pakkasessa. 

Juha Hurmeen kirjan Hullu luin loppuun ja tungin hyllyyn, jossa ahdasta. Kirja kertoo Hurmeen omakohtaisista kokemuksista hoitolaitoksessa, jonne meni mielenterveyden järkkyessä. Kirjan kirjoittamisesta kului viisi vuotta ja Hurme sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon Niemi-kirjastaan, jonka oli Elisabeth Rehn valinnut voittajaksi. Sekin on luettuna hyllyssäni. Siirryin sutjakkaasti jo kertaalleen luettuun Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaan, joka puistatti ensimmäisellä kerralla ja puistattaa toisellakin. Ei mitään rauhoittavaa iltalukemista. Ihminen on eläimistä julmin.

Pitäisi saada aikaan kirje Italiaan. Lähetän ohessa pienen brosyyrin Edelfelt-näyttelystä ja Kuningatar Blancan jääkaappimagneettina. Kun olen kirjeen kiriaillut, käppäilen postiin. Jos maltan odottaa, niin samalla voin käydä uuden tulossa olevan Plussa-korttini kanssa postin vieressä olevaan suurenmoiseen Cittariin. Tahdoin päästä K-ryhmän kanta-asiakkaaksi. Tämä City-market on usein ollut ruokakauppojen rankinglistan kärjessä. Enkä ihmettele, miksi.

Ensi viikolla kaupungille. Tänään visusti kotona. Illalla tanssitaan taas tähtien kanssa tv:ssä. Mukavaa sunnuntaita.

Sanallista sillisalaattia

 Tässäpä jälleen tyhjän ruudun ääressä aihetta miettien. Kun ei ole, niin pannaan sillisalaatiksi. Ostin Juha Hurmeen kirjan Hullu ja aloin heti lukea kotiin päästyä. Hurme kertoo romaanin muodossa omista kokemuksistaan mielenterveytensä järkkyessä. Hän meni oma-aloitteisesti hoitoon. No, kirja ei minua viihdytä aiheensa takia, mutta onhan se Hurmetta kuitenkin. Kirjoitettu viisi vuotta ennen saamaansa Finlandia-palkintoa. Tehtiin siitä myös Tampereelle näytelmä.

Mekkoa en ole onnistunut löytämään. Raampannut kaupungilla päivätolkulla ja aina tullut kotiin ilman uutta kolttua. Ehkä sitten myöhemmin onnistaa. Onhan maailmassa leninkejä. Ostin sitten muuta. Laitoin päivänä muuanna meksikolaista kanapataa. Olin, ja olen yhä, varma, että meksikolainen ei edes tunnistaisi sitä. Tein ohjeen mukaan ja aineksia tuli yhdeksää sorttia. En olisi voittanut kokkikilpailua. Tokihan se oli minusta hyvää. Kävin kerran pari ruoanlaittokurssia. Se oli hauskaa puuhaa, enkä saanut moitteita opettajalta. Harrastin niihin aikoihin kaikenlaista oppimista italian kielen kurssista lähtien. Kaksi vuotta opiskelin italian kielen kulttuuri-instituutissa Helsingissä. Nyttemmin en muista enää siitä oppimisesta juuri mitään. Non capisco. Saatan olla kehno cappuccinonkin valmistaja, vaikka on kahvikone juuri sitä juomaa varten. Mutta Italiassa olen useammankin kerran käynyt, se on ainakin vissi.

Ulkona viileää, eikä sisällä vielä lämmitetä. Polttelen kynttilöitä ja palelen. Koivut pihalla jo syksyisiä vaikkakin enemmän vielä vihreää kuin keltaista väriä. Pääsisipä sieneen! Sitäkin mökkiaikana harrastettu. Kaikinpuolin säilöin, kuivattamallakin. Mökin keittiö oli täynnä naruja ja niissä sieniä. Kun piti hellassa tulta, oli sopiva kuivaamislämpö. 

Siirrynkin tästä Hullun pariin ja luen lisää Hurmeen kokemuksista. Neil Hardwik myös kirjoitti omasta "hulluudestaan" kirjan parannuttuaan hyvän hoidon jälkeen syvästä masennuksestaan. En ole lukenut. Olen huono näissä masennusasioissa, enkä edes tiedä, koska ihminen huomaa sairastavansa depressiota. Miten se ilmenee? Fyysisessäkin tilassa oireita? Netti tietäisi.

Ohukaisia vai kakku?

 Taas urheilua. Mutta nyt koleasta Tukholmasta, kun vielä jokin aika takaperin urheilijat Budapestissä hikistyivät kovassa helteessä tiimmellyksissään. Tukholman stadionilla en ole ollut, mutta Tukholmassa kyllä muualla. Monestikin. Pikkutytöstä lähtien. Tukholman maaottelun voitti muuten Ruotsi.

K pyysi kanssaan amatöörioopperaan. En lähtenyt. Katselin urheilua. Ainoa ei-amatööri olisi joukossa Tomi Metsäketo. Ja katsottavana vanha kunnon Kerjäläisooppera. En ole nähnyt/kuullut aiemmin, enkä kuule/näe nytkään. Mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin Bodis Godunovin olen nähnyt sekä muita. En tosin ole mikään suuri oopperan ystävä, operetit ovat enemmän pinnalliseen makuuni.

Olen päättänyt leipoa kakun. Nyt kun on omena-aika, niin plarasin  Riitta Pojanluoman  Omena-keittokirjaa. Olen kahden vaiheilla, joko omenaohukaisia tai omena-maustekakku. Olen vahvasti kallellaan jälkimmäisen puoleen. On muuten kulunut vuosia, kun olen kakkua leiponut. Pitänee ostaa joitakin tarvikkeita alkaen vaniljasokerista.  Ohukaisiin  en tarvitsisi muuta kuin omenia ja vichyvettä. Muut aineet on kotona. Vichystä tuleekin mieleen elokuva Casablanca ja Ranskassa toimiva natsien hallitsema Vichy-hallitus 1940-luvulla. Elokuva päättyy siihen,kun vichy-pullo heitetään mielenosoituksellisesti roskakoriin. Leffa saisi muuten taas tulla televisioon. Samaisesta elokuvasta kerrotaan, että klassiseksi muodotunut lause "Play it again, Sam" ei kuulukaan koko elokuvan repliikkeihin, vaikka niin luullaan. Hieno elokuva! Oscarinsa ansainnut!

Tiputtelin aamukahvini ja nyt juon sitä Helsinki-mukista, jossa kuva 1800-luvun Espalta. Tämä vuosisata on minun vuosisatani. Kernaasti olisin tahtonut silloin olla ja elää vallasrouvana Helsingissä. Siitä huolimatta, että maa oli Ruotsin jälkeen Venäjän vallan alla, oli meillä monet asiat hyvin. Sen lisäksi mahdollisuudet kehittymiseen rajattomat. Tuli sähkö ja markka, kondiittorimestarit ulkomailta, junarata Helsingistä Hämeenlinnaan ym. Helsinki oli pieni kaupunki tuolloin, ihmisillä aikaa toisilleen, flandeerattiin kaupungilla ja kaikilla oli niin mukavaa.

Hinku kirjoittaa

 Nyt niin maan perusteellisesti sekä yllättäen haluttaa kirjoittaa. Muita haluja ei tällä hetkellä olekaan. Laitoin limellä silattua broileria uunissa ja se melkein onnistuikin. Lisukkeeksi salaatti, jossa oli yhtä sun toista ja kermaviilikastike. Röngän kirjaa en ole tänään lukenut. En liioin puhunut puhelimessa, mutta itsekseni kyllä. Ilmoitin itselleni, että kirjoitan kauppalistan valmiiksi ensi viikkoa varten. Sitä en ilmoittanut ääneen, mitä listaan tulee, mutta siihen tuli muun muassa creme fraichea ja punaisia chilejä.

Mittasin verenpaineeni, kun kaikki ystäväni aina mittaavat omansa. Minusta se oli edelleen normaali, tai ainakin niin itselleni uskottelin. Kuumetta en mitannut, kun se ei ole tapana, jos ei ole kuumetta. Kun olin pieni ja huimapäinen, yritin saada kuumetta panemalla mittarin teekuppiin. Niin tuhmat lapset aina tekivät. Silloin käytettiin niitä mittareita, jotka oli kainalossa kertomassa kuumeen tilasta. Oli semmoisiakin, jotka pantiin suuhun. Nykyisin mitataan korvasta. Koirilta taas se mitataan aivan eri paikasta. Tiedän, kun on koiria ollut. Enää en haluaisi. Koira sitoo liikaa ja pitää rämpiä ulkona sen kanssa tahtoi tai ei. Meillä oli kerran koira, joka inhosi sadetta. Se pihtasi  ja pihtasi, vaikka tarvetta olisi ollut. Lopulta sen oli pakko ja toimitti asiansa salamavauhtia koko ajan minua silmiin katsoen, että tässä ihminen rääkkää eläintä. Sisällä se valitsi käsin tehdyn maton ja ravisteli pontevasti. Minisikaa olen vähän ajatellut ottaa. Ovat kuulemma älykkäitä ja oppivat temppuja. Lemmikkien pitää aina tehdä temppuja.

Yritin katsoa Rowan Atkinsonin elokuvaa John Englishinä. No, en jaksanut, kun olen nähnyt aiemminkin. Enkä ole suuremmin Atkinsonin fanikaan. Menin nukkumaan, vaikka en nukkunut. Join sitruunalla maustettua kivennäisvettä ja tein juustovoileivän. En nukkunut sittenkään. Laskin lampaita, tuijotin yhteen pisteeseen katossa, tyhjensin aivot, rentouduin alkaen varpaista, mutta en vaan nukkunut. Nousin taas ylös ja söin maissikakun. Siitäkään ei uni tullut. Luin runoja ja keittokirjoja, mutta en nukkunut. Ajattelin lähteä kävelylle, mutta meninkin parvekkeelle. Hemmetin unettomuus!

Viime aikoina on puhuttu siitä, että Suomessa pitäisi saada palvelua suomeksi. Olen myös itse törmännyt siihen, että on ollut pakko puhua englantia saadakseni haluamaani palvelua. Olen samaa mieltä monen kanssa, että palvelu Suomessa pitäisi sujua maan kielellä, vaikka olenkin englannin pakkopuhumisen ottanut kielikylpynä. Miksi työnantajat eivät vaadi suomen kielen osaamista?