torstai 26. syyskuuta 2019

Muutakin kuin se mikä näkyy

Musiikkia eilen ihan livenä. Rummut, symbaalit, viulut sun muut täydellä teholla täyttivät sielun ja ruumiin. Oli hyvä olla. En edes syksyn viimaista tuulta tuntenut kotimatkalla. Ihailen jonkun musiikin tuntijan mielipidettä Ottorino Respghin musiikista  "sävellys on saanut inspiraationsa Botticellin maalauksesta".  Miten sen näkee??? Minä kuulen mitä kuulen ja Boticellin maalauksia katsellessani, näen Botticellin maalauksia. Kuinka ikävää! Kuinka tylsää! Joskus voin seistä taidenäyttelyssä jonkun teoksen edessä ja etsiä siitä mitä en näe. Tai mielessäni analysoida kuvaa, leikkiä asiantuntijaa. Pieleen menee. Näen kuvan ja sen aiheen, värit ja mietin, mitä taiteilija on tarkoittanut ja miksi. En saa tietää. Siirryn miettimään seuraavan teoksen eteen ja olen yhtä tyhmä. Sen verran saatan eläytyä näkemääni, että voin kuvitella esimerkiksi kahlaavani Claude Monetin lummelammessa ja tuntea säärissäni lumpeen hipaisun. Tai seurata Henri de Toulouse-Lautrecun piirtämistä pariisilaiskahvilassa. Ehkä en ole aivan toivoton tapaus.

Koulutyttö kun olin, vei kuvamataiteen opettaja Beda luokkia Ateneumiin. Silloin en tätä arvostanut. Me tytöt tirskuimme alastomien naisten kuvien ääressä, karkasimme muualle. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan, mitä opettaja kertoi. Hän oli Ateneumin opettajia ja tiesi. Mutta alle teini-ikäisenä emme ajatelleet nenäämme pidemmälle. Hyllyssäni on muutamia taidehistoriaa käsitteleviä teoksia, joita olen vuosien aikana vain selaillut. Nyt voisin tutustua ja aloittaa vaikka E.H.  Gombrichin kirjasta  Maailmantaiteen historia, WSOY 1955. Teos saattaa opettaa näkemään maalauksista muutakin kuin sen mitä on näkyvissä. Ehkä pääsen lähemmäksi taiteen olemusta lukiessani  kirjaa ja löydän tien alkupään, joka johtaa syvemmälle taiteen maailmaan.




maanantai 23. syyskuuta 2019

Kirjeen kirjoittaminen historiaa

Tässä taas istun tekstiä jahkaillen jotain tähän uuteen blogiin. Sunnuntai meni hissukseen kotioloissa. Lauantaina oli ystävä ja toi kotitekoisia marenkeja. Olen lueskellut Antti Tuurin kirjaa ja katsellut tv:täkin. Viikonloppu oli ja se meni.

Minulla on Italiassa ystävä. Kirjoittelemme toisillemme kirjeitä. Niitä vanhanaikaisia paperisia kirjekuoressa. Olemme sitä tehneet vuosikaudet. Ystäväni on naimisissa siellä ja asuu Napolin lähellä. Niin etelässä Italiaa en ole koskaan ollut. En edes Roomassa. Toscanassa kyllä muutaman kerran. Kirjeen kirjoittaminen ja sen saaminen on hauskaa. Kirjehän on monologi ja saa puhua itsekkäästi kenenkään keskeyttämättä. Sen lukeminen voi olla katkolla tai sen voi jättää kokonaan lukematta. Niiden kirjoittaminen on vähentynyt. Nyt tekstiviestitetään ja lähetetään sähköpostia. Puhelimellakin saadaan yhteys toiseen henkilöön. Postia liikelaitoksena ei enää tarvita samassa määrin kuin ennen. Mutta joulukorteista ei suomalainen ole luopunut.

Kun tuli Italiasta puhe, niin kerron matkustaneeni aikoinani silloin tällöin. En tiedä, olenko paljon, se kun on suhteellista, mikä on paljon. Jo vanhempieni kanssa lapsena ja siitä se on jatkunut, paitsi ei enää viime vuosina. Mieheni sairastui ja olin hänen omaishoitajanaan 12 vuotta. Matkustamiset eivät tulleet kysymykseen. Tosin alkuvuosina hänen jaksaessaan istua pyörätuolissa, matkailimme Tallinnaan ja Tukholmaan. Sitten hänestä tuli vuodepotilas. Kodin makuuhuone muuttui sairaalan oloiseksi ja minusta tuli kotikutoinen sairaanhoitaja. Opin kaikenlaista. Vuodet vierivät ja neljä vuotta sitten syyskuussa mieheni jätti minut ja siirtyi tästä maailmasta pois. Minun vieressäni eräänä yönä nukkuessaan lähti. Minusta tuli leski.

Toista blogiani olen kirjoitellut aika kauan, vuosia. Tietyistä syistä tahdoin tämän toisen ja siinä oli avittamassa ystäväni. Kirjailijat sanovat joskus kirjoittavansa itselleen ja niin ainakin toistaiseksi on tämän blogin kanssa, jos ei kukaan tätä löydä. Siispä minäkin oikeiden kirjailijoiden tapaan kirjoitan itselleni.






lauantai 21. syyskuuta 2019

Alku se tämäkin

Tämä on uusi blogi, jota kirjoitan toisen, vanhemman, ohella. Miksi? On syitä, joita en kerro kuitenkaan. Mieheni on kuollut ja olen siis leski. Iloinen? Positiivinen ainakin. Usein iloinenkin. Aktiivinen? Kyllä. Pidän klassisesta musiikista, lukemisesta, teatterista, blogin kirjoittamisesta, matkustamisesta, jota en enää harrasta, vaikka pidänkin siitä. Käyn konserteissa, tapaan ystäviäni ja taidenäyttelyt ovat sydäntäni lähellä. Kuulun muutamaan yhdistykseen, vaikka en aktiivisesti. Tämmösessä jonkunlaisessa ensiesittelyssä kuuluu mainita mielikirjailija. Sellaista ei  ole. Ei edes runoilijaa. Ovat mieleeni mielialojeni mukaan. Kuvataide? Aikaisemmin vannoin vanhojen mestareiden nimeen. Olen nähnyt eri maissa suurta taidetta, mutta Pradossa en ole ollut. Nykyisin olen ihastunut uudempaankin taiteeseen, enkä pidä pahana Mirón viivaa kankaalla. Kaikella on tarkoitus. Molemmat vanhempani piirsivät, minä olen väliin putoaja. Ei lahjakkuutta. Lapsesta saakka minua on viety näyttelyihin. Ateneumissa pari vuotiaana. Siitä asti olen siellä käynyt.

Tätä naputellessa on jo ilta ja minä jotenkin oudoksun uutta blogia. Vierastan, enkä vielä tiedä, miten suhtautua. Tuleeko tästä mitään ja lukeeko tätä kukaan. Pitäisikö mainostaa? Osaanko paeta tänne sanojen ääreen kuten toisessa blogissani? Olenko täällä tuntematon kun toisessa kaikki tietävät? Kerronko tänne jotain mitä toisessa en halua? Onko kuin nuoren tytön lukollinen päiväkirja? Sellainen salaisuuksien arkku, joka minulla joskus oli.Uhkasin kaikenlaisilla kauheuksilla sitä ihmistä, joka luvatta päiväkirjani avaa. Se oli isä. Loukkaannuin syvästi. Hänellä ei ollut oikeutta avata päiväkirjaani. Noina aikoina lopetin sen pidon. Nykyisin kirjoitan muuta.

Tämä oli tässä näin alkuun. Hyvää yötä. Ehkä taas huomenna tai joskus.