Muutakin kuin se mikä näkyy

Musiikkia eilen ihan livenä. Rummut, symbaalit, viulut sun muut täydellä teholla täyttivät sielun ja ruumiin. Oli hyvä olla. En edes syksyn viimaista tuulta tuntenut kotimatkalla. Ihailen jonkun musiikin tuntijan mielipidettä Ottorino Respghin musiikista  "sävellys on saanut inspiraationsa Botticellin maalauksesta".  Miten sen näkee??? Minä kuulen mitä kuulen ja Boticellin maalauksia katsellessani, näen Botticellin maalauksia. Kuinka ikävää! Kuinka tylsää! Joskus voin seistä taidenäyttelyssä jonkun teoksen edessä ja etsiä siitä mitä en näe. Tai mielessäni analysoida kuvaa, leikkiä asiantuntijaa. Pieleen menee. Näen kuvan ja sen aiheen, värit ja mietin, mitä taiteilija on tarkoittanut ja miksi. En saa tietää. Siirryn miettimään seuraavan teoksen eteen ja olen yhtä tyhmä. Sen verran saatan eläytyä näkemääni, että voin kuvitella esimerkiksi kahlaavani Claude Monetin lummelammessa ja tuntea säärissäni lumpeen hipaisun. Tai seurata Henri de Toulouse-Lautrecun piirtämistä pariisilaiskahvilassa. Ehkä en ole aivan toivoton tapaus.

Koulutyttö kun olin, vei kuvamataiteen opettaja Beda luokkia Ateneumiin. Silloin en tätä arvostanut. Me tytöt tirskuimme alastomien naisten kuvien ääressä, karkasimme muualle. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan, mitä opettaja kertoi. Hän oli Ateneumin opettajia ja tiesi. Mutta alle teini-ikäisenä emme ajatelleet nenäämme pidemmälle. Hyllyssäni on muutamia taidehistoriaa käsitteleviä teoksia, joita olen vuosien aikana vain selaillut. Nyt voisin tutustua ja aloittaa vaikka E.H.  Gombrichin kirjasta  Maailmantaiteen historia, WSOY 1955. Teos saattaa opettaa näkemään maalauksista muutakin kuin sen mitä on näkyvissä. Ehkä pääsen lähemmäksi taiteen olemusta lukiessani  kirjaa ja löydän tien alkupään, joka johtaa syvemmälle taiteen maailmaan.