Kevättä enää yksi päivä

 Lätkäpelit päättyneet ja Suomi on maailmanmestari. Oli hienoa seurata ja jännittävää niin paljon, etten meinannut pysyä  koltussani.

Kohta toukokuu päättyy ja alkaa virallisesti kesä. Kunpa ilmatkin olisivat sitä mieltä. Ei nyt aivan villahousuja tarvita, mutta...  Uskaliaammat jo kulkevat shortseissa. Suomen kesä niin lyhyt, että kaikki on heti revittävä irti. Parvekekukat kukoistavat ja pihalla kukkii voikukkia ja muita alkukesän juttuja. Ihan mukavaa pasteerailla roskikselle. Pasteerailin tänään pitemmällekin, kun saan vieraan keskiviikkona. Piti ostaa tarjottavan aineet. Pitkästä aikaa valmistan jotakuta muutakin varten kuin vain itseäni. Ostin taas pari laatikolliista Espanjan mansikoita ja torilta kotimaisia. Ei vielä jälkimmäisissä kesän makua, mutta sinne päin. Tulossa on.

Katselin tv:stä jonkun leffan nyt illalla, jonka nimeä en tiedä. Joku avaruusjuttu ja käytiin ainakin Marsissa ihan kuin minä metrolla keskustassa. No, kai se joskus meneekin niin. Ihminen on utelias ja tahtoo tietää, mitä muualla on, onko mitään. Ja jos, niin onko se älykästä? Erilaista kuitenkin.

Lukemista ei oikein ole. Hyllyssä on, jopa niitä, joita en koskaan ole loppuun asti lukenut. Nyt yritän taas Matti Rämön polkupyöräilykirjaa. Viimeksi sekin jäänyt kesken. Olen nyt siinä kohdassa, kun hän on Ukrainassa niissä kaupungeissa, jotka siihen aikaan olivat vielä ehjiä, kauniita ja ihmisiä täynnä. Nyt raunioina ja autioina veli Venäjän käytyä. Rämö nimittäin on polkemassa kohti Istanbulia.

Minäkin aikoinani tykännyt pyöräilystä, mutta visusti tietysti pysytellyt Helsingissä ja sen liepeillä. Paljon olen pyöräillyt, vielä naimisiin mentyänikin nyttemmin edesmenneen pikkuserkkuni kanssa. Muutettuani taas kerran uuteen kotiin puolisosn kuoltua, annoin pyörän pois. En tiedä, onko enää elossa.

Nyt lähden ihmettelemään, jos nukkuisin tänä yönä edes vähän aikaa. Hyvää yötä.

Pampasruoho ei kasvanut

Stadissa eilen. Aurinko paistoi, ratikat kolisivat, tuuli heilutti tukkaa. Pasteerailin siellä ja täällä ja sitten kävin kampaajalla. Luin Seiska-lehdestä viimeisimmät juorut, enkä tullut hullua hurskaammaksi. Kotimatkalla ostin turkkilaista jugurttia ja porkkanoita. Rapussa tapasin rouvan, joka esittäytyi naapurikseni. Emme olleet aikaisemmin tavanneet. Mistä hän muuten tiesi, että olemme naapureita? Juttelimme mukavasti ja nyt vastedes tervehdimme. 

Tänään lätkää Suomi-Slovakia. Voitimme Tshekin 3-0. Emme ole  mikä tahansa jääkiekkomaa. Olemme hyvä jääkiekkomaa. Olemme varteenotettava jääkiekkomaa.

Partsin kukat kukoistavat kiinanpetuniaa myöten, jota hiukan pelkäsin, miten osaan hoitaa. No, vettä. En juttele niille mitään, enkä edes hipelöi. Juurille annan vettä ja toivon, etten niitä tapa huonolla hoidolla tai oikeammin vääränlaisella veden annolla. Siinä on oltava tarkkana, miten sitä lorauttaa. K kasvattaa tomaatteja omalla parvekkeellaan. Minä ostan niitä kaupasta. Mökillä kasvatin kaikenlaista. Tilasin Hollannista pampasruohoa, mutta se ei lähtenyt kasvamaan. Sitten tilasin puutarha-arkkitehdin, jonka piti suunnitella mökin piha. Puoliso oli kalassa, johon olin sihdannutkin, mutta tuli kesken kaiken ja lähetti puutarha-arkkitehdin tiehensä. Piha jäi ennalleen rehevänä ja vailla tyyliä. Miehet!!!

Helatorstai. Päivä, jolloin Jeesus meni taivaaaseen. Väitetään. Sitten tulee Helluntai, jolloin vuodatetaan Pyhää Henkeä. Juhannus taas on Johannes Kastajan syntymäpäivä. Kaikella on syy päivien viettoon. Kuka niitä miettii? Ja mikä on totta? Ja onko sillä väliä? Joulunkin syy nykyiseen viettoon on epäselvä. Pitäisi olla Jeesuksen syntymäpäivä. Oppineet ovat tutkineet, että hän syntyi joskus kesällä. Ehkä joulu sopii syntymäpäiväksi paremmin täällä pohjolassa, kun on pimeää ja kylmää. Minusta ei silläkään ole suurta merkitystä, milloin ja miksi vietetään. Pääasiahan on että vietetään.

Nyt sekoitan turkkilaiseen jugurttiin pilkottuja mansikoita ja lusikoin onnellisena satsin suuhuni. Enkä anna ajatustakaan apinarokolle, joka tuli ihmiskunnan vaivoiksi juuri kun olimme jotenkuten päihittäneet koronan. Apinarokko! Mistä moinen nimi? Jos Afrikasta lähtöisin, olen pahoillani, että siihen on sotkettu viattomat  apinat.

Lisämaksulla menee

 Nyt olen postittanut Italian paketin kirjeineen päivinen. Maksoin lisämaksun, että se menisi perille hiukan nopeammin kuin tavallisesti. Saas nähdä. Ostin mansikoita kolme laatikollista ja herajuustoa ja avomaan kurkkuja. Kotona söin lounaaksi  eilen laittamaani parsakeittoa. Sitten panin aurinkohatun päähän ja menin parvekkeelle. Tuntui kesältä.

Huomenna istun tiiviisti tv:n äärellä ja katselen lätkämatsin Suomi-Tshekki. Siitä tulee jännittävä. Keskiviikon olen pyhittänyt kaupungilla oloon. Helatorstaina en tee mitään tähdellistä ja loppuviikkokin on suunnitelmia vaille. Toivotan iloisesti kesäkuun tervetulleeksi ensi viikolla. Juhannus ja kaikki, ihanaa!

Luin lehdestä ikuisuuskeskustelun miten päin wc-paperirulla pitää olla telineessä. Onko paperi ulko- vai sisäpuolella. Luin huolellisesti ja olen aina pitänyt rullaa oikein eli paperi on ulkopuolella. Onhan se jotenkin loogisempaakin, kuin kiskoa alta- eli sisäpuolelta. Tämäkin asia selvisi ihan virallisesti.Muitakin selvittämättömiä on vielä.

Roskispuolen piha  keltaisenaan voikukkia. Monet vihaavat tuota herttaista kukkaa. Tiedänhän minä, että sillä on halu ja taipumus levittäytyä ja tukehduttaa muut tieltään. Pikkutyttönä kotileikeissä teimme voikukan terälehdistä voita. Muistan  hyvin, vaikka siitä onkin tovi. Kerättiinhän me myös voikukkia seppeleeksi. Oli hauskaa olla pikkutyttö! Ei ollut huolta huomisesta. Muistan ensimmäisen suukonkin. Leikimme piilosta ja talonmiehen Jusa sattui samaan piiloon. Olimme ihan liki ja hän ykskaks muiskautti suukon poskelleni. Hetken ajattelin, että pitääköhän meidän nyt mennä tämän jälkeen naimisiin?

Nyt menen syömään mansikoita, mutta en partsille. Sinne paistaa täydellä terällään tähän aikaan aurinko. Ja on ehdottomasti liian lämmintä, etten sanoisi kuumaa ja sanonkin.

 

Kesäkukat toivat partsille kesän

 Partsilla kukoistavat nyt kesäkukat. Tänä vuonna väri on punainen. Aikamoinen rahtaaminen kotiin, mutta onnistui. Ilmojen lämmettyä siellä on ihanaa istua, lukea ja syödä mansikoita. Jos sattuu vielä olemaan samppanjaa lasillinen, niin onni on täydellinen.

Sukulainen soitti ja kertoi huonoja uutisia. Tutkimukset meneillään sairaalassa. Nykyisin saan enää harvoin hyviä uutisia. Olen huonojen uutisten iässä. No, ei Suomen kohdalla Nato-uutisetkaan hurraata saa. Turkinmaa panee kampoihin Naton jäseneksi pyrkimuksessämme. Venäjä sulki kaasuhanan, mutta ei paniikkia, sillä sitä on ainakin toistaiseksi vielä muilla keinoin jaossa. Ostaminen kallistunut ja kallistuu lisää. Monilapsiset perheet hätää kärsimässä. Minulla on yhden hengen talous. Ja kaikki tämä sukulaisen sairastumista paitsi on Ukrainan sodan syytä. Ja kun kaivetaan syvemmälle, sormi osoittaa itäisen naapurimaamme presidenttiin, joka hyökkäsi "puhdistusmielessä" Ukrainaan saaden Euroopan sekaisin. Tämä pieni mies, joka luultavasti potee jonkunlaista Napoleonin kompleksia.

Pitäisi saada Italian kirje vaalmiiksi, pakettiin kirjan kanssa ja postiin. Kun vaan ei suju, eikä saa tehtyä. Ennen sekin ollut suitsait ja valmis. Oikeastaan se teksti, jonka jo naputtelin, ei enää ole ollenkaan aktuellia asiaa. Uusiksi! Suomi-Amerikka Yhdistyksen jäsenlehti tuli. Kiinnostavia matkakirjoituksia amerikkalaisista luonnonnähtävyyksistä, maisemista, joissa monet länkkärit filmattu, eikä tietenkään voi olla mainitsematta legendaarista Road 66, jota pitkin minäkin nuorempana haaaveilin joskus ajavani. En ole ajanut. Amerikka sinänsä ei ole kuulunut must-maihini. Ei mitään hinkua suuriin kaupunkeihin. Mutta niiden sijaan olisi mahtavaa katsella ylös korkeuksiin nähdäkseen maailman suurimman puun, yli 80-metrisen General Sherman´in ja muita kunnioitusta herättäviä mammuttipetäjiä. Se vasta olisikin poikaa!

Suomi voitti eilen Ison-Britannian jääkiekossa juhlavasti 6-0. Ei ollut jännitettävää. Tänään peli Itävaltaa vastaan. Katselenko? Totta kai. Mutta nyt lipittelen aamukahviani mukista, jonka sivussa  on elefantteja. Korvien koosta päätellen afrikkalaisia.

Lierihattuilmoja odotellessa

 Kun ei nukuta unipilleristä huolimatta, niin skrivaan jälleen muutaman tyhjänpäiväisen ja asiattoman rivin. Aamu valkenee hyvää vauhtia, ei enää pilkkopimeää.Vähän aikaa valoa ja sitten taas pimenee. Näin se näillä leveysasteilla aina menee.

Tänään, jos tokenen yövalvomisen jäljiltä, aikomuksena käppäillä ostamaan parvekekukat. Niiden saaminen kutakuinkin eheänä kotiin on aina aikamoinen taidonnäyte. Kun ei ole kysymys yhdestä eikä kahdesta, ei kovin pienistäkään. Olen rehevyyden kannalla. Ystävilläni näkyy olevan jo partsit kesäkondiksessa. Eikä kerroksiin yllä edes Herra Halla. Hyvä siitä tulee. Sitten nautitaan, kastellaan ja istutaan, luetaan ja kuunnellaan puitten lehtien havinaa. Luontoa itseään, johon sekoittuu auton äänet ja joskus reilu sateen ropina. Ratikoiden kalketta kaipaan. Ensi viikolla saan sen mahdollisuuden. Nyt jo hekumoin.Täällä periferiassa olen jäänyt niistä ihanista äänistä paitsi. Ennen kuuluivat jokapäiväiseen elämääni. Ikinä en uskonut ne joskus menettäväni. Elämä heitti näin, kun minusta tuli leski ja ajan myötä myös iloinen leski. Syksyllä tulee seitsemän vuotta leskeyttä. Jostain pitäisi löytää kaveri. Onhan niitä ollut, mutta vuosien aikana olen tullut kriittisemmäksi. Joka ukko ei kelpaakaan. Tärkeimmät vaatimukset, että hänellä on korvien välissä fiksuutta, keskustelutaitoa ja jos on korkeaa oppineisuutta, on se pelkkää plussaa. Panen kesän tullen lierihattuni heti töihin. Tämä oli se syvällisempi osio tästä tämän päiväisestä.

Luen 10-vuotiaan Eino Leinon alkuaikojen, peräti lapsuuden, runoja noin vuodelta 1888. Kirja on Kirjokeppi vuodelta 1949, Otava.

MÄ HELLYIN

Kun usein suutun maailmaan,
sen pahuuteen ja kurjuuteen,
niin halusin jo kuolemaan
ja uneen vaipuu ijäiseen.
Mut´ siloin mieleenmuistuvia
vanhemmat, veljet, siskoset,
he minua kuin surisi
ja silmät täyttäis kyynelet.
Jo silloin hellyinitsekin,
maailmaa hyväks kiittelin.

Ja on tämä maailma minustakin aika hyvä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Suunnitelmia?

 Eilen käppäilin kauppaan. Kaksi laatikollistan mansikoita. Keskustelin torikauppiaan kanssa parvekekukista ja lupasin palata asiaan. Palaankin. Valikoima kojussa laaja. Syntyy valinta- ja väripulma. Päätös kuitenkin tehtävä. Jokaisena päivänä jonkunlaisia päätöksiä ja valintoja. Se on ihmisen osa.

Italian kirje edelleen kesken. Panen mukaan erään kirjan, joten siitä tulee paketti, jonka toivon matkaavan nopeammin kuin kirje. Kirjeitä ei pidetä enää niin tärkeinä. Posti on sitä mieltä, että kukaan ei niitä tänä päivänä kirjoittele. Osittain totta. Muutaman vuoden kuluttua kuuluu kysymys: mikä on kirje?

Hiukan meni myttyyn Ruotsin kanssa jääkiekossa. Hävisimme 3-2. Minäkin maallikkona huomasin , ettei Suomen peli ollut sitä mitä odotimme. No, läntinen naapurimme oli parempi ja sillä sipuli. Ei tappio kuitenkaan elämää pahemmin sekoittanut.

Tänään kotona. Ei suunnitelmia. Eikä niitä tarvitse aina ollakaan. Systemaattinen elämä ei ole heiniäni. Pakko on joskus pitää jonkunlaista järjestystä ja sitä noudattaa. Tiedän ystäviäni, joilla on rutiineja jokaiselle viikonpäivälle. Torstaina imuroidaan, perjantaina ostoksille, maanantaina ulkoillaan reippaasti, tiistaina saunotaan jne. Ehkä varsinkin iän myötä ja vanhemmiten järjestelmä antaa turvallisuutta. On jotain odotettavissa ja tietää, mitä se on.

On minulla täksi päiväksi yksi suunnitelma: katselen ja kuuntelen iltapäivällä eduskunnan kyselytunnin.

Muutama rivi

 Heräsin varhain ja kahvin juotuani ajattelin panna tänne muutaman rivin. Jääkiekon MM-kilpailut kovaa vauhtia käynnisä ja Suomi pärjää hyvin ja minä katselen ja jännitän. Mansikat lopussa, huomenna saatava lisää. Napostelen niitä jääkiekkoa katsellessani. Ei mitään kaloripitoisia chipsejä.

Ensi viikolla Stadiin. Metroajelua. Jossain välissä tätä kesää Amos Rexiin. Espalle kesäkuussa. Suunnitelmissa on myös tutustuminen Stockmannin kattoterassiin. Saas nähdä.

Jaahas, anomus menossa Nato-jäsenyyteen. Turkki haraa vastaan. Venäjä katselee hommaa suopeammin kuin aiemmin, jos presidentti Putiniin on luottaminen. Häntä kyllä kuulemma askarruttavat mahdolliset tukikohdat Suomessa. Saas nähdä.

Ei ole lukemista. Kirjahyllyä penkoessani lukemisen toivossa huomasin kaksi samaa kirjaa. Ovat Helsinki-aiheisia. Lähetän toisen ystävälleni Italiaan. On alunperin ihan stadilainen, mutta rakastumisen takia kovasti italialaistunut ja asuu Napolin liepeillä, mutta on siitä huolimatta yhä hengissä. Kun tapana on kuolla Napolin nähtyään. Ehkä siksi en niin syvällä Italiassa olekaan ollut, vaan pyörtänyt pois Toscanan tutkittuani, Venetsia, Firenze, Verona ja muut pakolliset. Kaikki tiet eivät siis suinkaan ole edes vieneet Roomaankaan asti. Sen sijaan kirjojen sivuilla ja nojatuolissa tv:n matkaohjelmia katsellen olen sielläkin käynyt.

Tänään piti mennä kauppaan, mutta jätän sen huomiseksi. Alkoi yhtäkkiä laiskottaa. Viitsiikö edes luopua koko päivänä yöpaidasta? Jos vain olen partsilla ja suunnittelen mitä kesäkukkia sinne hankin. Ja minkä värisiä. Vuosi sitten vannoin valkoisen nimeen. Saas nähdä tänä vuonna.

Tässäpä ne lupaamani rivit sitten olivatkin. Mukavaa toukokuista tiistaita.

Aamupohdiskelua yöpaidassa

 Kirje Italiasta. Aloin jo panna vastaten. Syvästä etelästä tuli, melkein Napolinlahden rannoilta. Niin eteläisessä Italiassa en itse ole ollut. Kun pelotti se mahdollinen kuoleminen Napolin nähtyäni.

Aamukahvi juotu, mutta yöpaidassa vielä oleskelen. Ei kiirettä eikä menoa minnekään. Huomenna taas. Tuttua konepyykkiä ja salaatin laittoa. Ei sen kummempaa. No, imuroida pitäisi. Ikkunat pestä. Laihtua. Soittaa puhelu, joka ei kiinnosta. Maksaa yksi jäsenmaksu. Pestä hiukset. Lakata kynnet. Viedä roskat. Ehkä en viitsi. Rupean lukemaan Arto Mellerin runoja. Ensin kuitenkin koetan saada jotain kiinnostavaa tänne, että luettaisiin. Kiitos sille yhdelle lukijalle! Lisääntykää!

Ostin mansikoita. Espanjasta asti tulleet. Ostin veriappelsiineja. Nekin Espanjasta. Jos olisin ostanut viiniä, se ei olisi ollut Espanjasta. Uskon italialaiseen ja ranskalaiseen, vanhoja viinimaita nekin. Proseccon nauttiminen on nyt  muotiasia. Viime aikoina olen juonut vettä. Kuuluu siihen uuteen kroppani muotoiluprosessiin.

Nykytaiteeseen tutustuin Kiasmassa. Olen siihen aiemminkin tutustunut. Oli aikoja, kun sille tuhahdin ja vannoin vanhojen hollantilaismaalareiden nimeen. Sitten avarsin mieleni ja nyt hyväksyn sitä ja tätä ja tuota taidetta. Lähdin mieheni kanssa kerran Tukholmaan tutustumaan Joan Miron töihin ja oikeastaan siitä alkoi avartumiseni. Ymmärsinkö kaiken näkemäni? On aivan eri juttu. Katsellessani Miron mustia pisteitä sinisellä alustalla tulin tulokseen, ettei tarvitsekaan ymmärtää. Miksi pitäisi? Mitä varten tuo viiva on noin päin, tuo piste yläreunassa aivan yksinään? Tykästyin viivoihin ja pisteisiin ja tein niistä oman analyysini ja silloin ymmärsin. Tietysti minäkin osaisin panna kankaalle mustan ympyrän, joka on aivan symmetrinen ja täyttää ympyrän määritelmän. Mutta alareunan signeeraus ei olisi Miron ja se on juuri se juju.

Tuleeekohan tästä vallan tapa?

 Ihan tapahan tästä on tullut, että skrivaan tänne. Kevät kirvoittaa. Lehdet puissa eivät enää silmuasteella. Alkaa pihan koivikko olla jo kesäisessä kuosissaan. Linnuilla muuta puuhaa kuin tapella rviirin rajoista. Äitienpäivänä moni äiti sai maljakkoonsa vastapoimittuja valkovuokkoja. 

Luen Yeatsin runoja edelleen. Olen niihin tykästynyt. Kuten K:llekin sanoin,  ei aina tarvitse olla Eino Leinoa. Hyllysäni on myös Keatsia ja Shelleytä.  Seuraava Keatsia:

Oodi toukokuulle

Oi Hermeen äiti, ikinuori Maia,
joa laulaa voisin
kuin lauloi sulle rannoillansa Baia,
nyt etees toisin
sen uhrihymnit ammoin kaikuneet,
ja laulut, joita kuuli Kreikan veet,
kun suuret runoilijat pienen maan
niit´ antoi, kuollen tyytyväisnä pois!
Oi, anna mulle voima laulamaan,
vaikk´ yksin kukkaset sen kuulla vois
ja taivaan sini tuo,
ja helmassas taas iloisesti sen
pois kuolla suo
sun päiväs rikkauteen ja onnehen.

(suom.Jaakko Tuomikoski)

Soitin H:lle. Kremppaa jaloissa, eritoten polvissa. Yhdellä ja toisella kaikenlaista. Sovittiin, että jompikumpi tulee toisen luo visiittiin. Palaamme asiaan. K kutsui syömään äitienpäiväkakkua, mutta minulla muuta menoa ja kakun syöminenkin kiellossa. Nykyisin voi ilman himoa kulkea baakelsihyllyjen ohi kaupassa. Vatsa ja mieli tottuu, rutinoituu makeamattomaan elämään. Eikä ole edes vaikeaa.

Pannanpa tämäkin maanantai alulle ja siinä samalla uusi viikko. Liputetaan tänään Eurooppa-päivää. Eikä unohdeta torstaina vetää salkoon lippua vannoutuneen fennomaanin J.V. Snellmanin  ja suomalaisuuden päivän kunniaksi.

Sammakko

 Tänään ei olekaan enää niin "pitkästä aikaa", kun on vain eilisestä. Äitienpäivää en vietä, mutta toivotan hyvää äitienpäivää. Olen kotona koko päivän ja tekemättä mitään mainittavaa.  Soitan ehkä eräälle kaikinpuolin äidittömälle ja panemme maailmaa järjestykseen. Aloitamme Ukrainasta. Sitten pohdimme NATOon liittymistä, koska sekin on yleinen puheenaihe. Sää? Menettelee ja on neutraali aihe. Puhuttuamme tarpeeksi alan katsella ikkunasta lehtien kehittymistä puihin. Kun tarpeeksi kauan katselen, tulen näkemään ne hyvin vihtakoossa.

Pesin koltun, johon en ole mahtunut. Pelkään pahoin, ettei peseminen auttanut: en mahdu siihen vieläkään. Ne tuppaavat kutistumaan kaapissa. Elokuussa mahdun aivan varmasti, uskokaa pois. Mitään muuta en pessyt, paitsi aamukahvimukin. Sen kyljessä on van Goghin kuva ja kun kuuma kahvi pannaan kuppiin, häviää van Goghin korva. Mitähän varten muuten?

En ole löytänyt  taskulamppuani mistään. Ei, en tarvitse sitä, mutta voi olla joskus hetki, kun tervitsen. Siksi se olisi hyvä löytää. Minulla ei ole erityistä taskulampun pitopaikkaa. Nyt huomaan, että olisi hyvä olla. Jätän etsimisen tuonnemmaksi. Mutta taskulamppua etsiessäni löysin nitomakoneen, joka on sammakko, joka hukannut silmänsä. Nastat siihen ovat pieniä. Onneksi niitä minulla on. Nitomakone ei korvaa taskulamppua. Nidoin heti pari paperia yhteen vain nähdäkseni, että sammakko toimii. Nitomistapahtumassa pitää sammakkoa painaa päästä. Ehkä kovassa kulutuksessa sen silmät ovat juuri kadonneet.

Tässä olivatkin tämän päivän pohdinnot.

Pitkästä aikaa

 Taitaa olla aikaa viime käynnistä täällä. Jospa aloittaisin ahkeramman kirjoittamisen. Kevät aika pitkällä jo. Muutaman lämpimän yön ja päivän jälkeen puissa niin paljon vihreää, että naapurotaloja ei näy. Parveke vielä talviteloillaan. En ole viitsinyt. Pian se on tehty, kun alan hommiin. Pieni on. Kukkiakaan ei uskalla vielä sinne ostaa. Odotellaan.

Kävin ARS22-näyttelyn katsomassa Kiasmassa. Joskus aikojen alussa ARSIT olivat minusta epätaiteellisimpia. Esillä oli taiteeksi ajateltu vanha Singerin ompelukone ja/tai muuta tehtaan jäljiltä. Nyt oli toisin, vaikka jotkut työt olivat mielestäni asetelmia. Tosin taiteilijan tekemiä. Vuosia sitten en pitänyt modernista taiteesta. Mutta kun puoliso vei minut Tukholmaan Joan Miron näyttelyyn, käsitykseni nykytaiteesta muuttui. Siitä olen pelkästään iloinen.

Tänään aivan hissukseen kotona. Luen Sophie Hannahin kirjaa, jossa on mukana Hercule Poirot. Yöpöydällä myös ja taas  Yeatsin runokirja, josta panen runosta Keijujen viemä lapsi näytiksi ensimmäisen säkeistön:

Missä viettää alas järveen
Sleuth Woodin vuorimaa,
siellä löytää voi lehtisaareen
missä haikara lerppasiivin
uniin piisamin lehahtaa;
sinne keijuille kätkimme vasut
punamarjoista täydet,
täydet ryövätyistä kirsikoista.
Tule mukaan, oi ihmislapsi,
tule metsiin ja vetten luo,
liitä kätesi käteen keijun,
sillä  murheisempi on mailma kuin kuunaan käsittää voit...

Runo on vuodelta 1886 ja runoilja oli tuolloin 21-vuotias. Runo kertoo Yeatsin lapsuuden maisemasta Irlannin maaseudulla. Kuten tiedämme Irlannin mytologiaan kuuluu keijuja ja haltioita "leprechaun". Ollessani Irlannissa en nähnyt yhtäkään. Yeatsille nuo olennot olivat hänen runoudessaan tärkeitä.

Ehkä joku äiti saa huomenna äitienpäivänä lahjaksi Yeatsin runokirjan!