Lierihattuilmoja odotellessa

 Kun ei nukuta unipilleristä huolimatta, niin skrivaan jälleen muutaman tyhjänpäiväisen ja asiattoman rivin. Aamu valkenee hyvää vauhtia, ei enää pilkkopimeää.Vähän aikaa valoa ja sitten taas pimenee. Näin se näillä leveysasteilla aina menee.

Tänään, jos tokenen yövalvomisen jäljiltä, aikomuksena käppäillä ostamaan parvekekukat. Niiden saaminen kutakuinkin eheänä kotiin on aina aikamoinen taidonnäyte. Kun ei ole kysymys yhdestä eikä kahdesta, ei kovin pienistäkään. Olen rehevyyden kannalla. Ystävilläni näkyy olevan jo partsit kesäkondiksessa. Eikä kerroksiin yllä edes Herra Halla. Hyvä siitä tulee. Sitten nautitaan, kastellaan ja istutaan, luetaan ja kuunnellaan puitten lehtien havinaa. Luontoa itseään, johon sekoittuu auton äänet ja joskus reilu sateen ropina. Ratikoiden kalketta kaipaan. Ensi viikolla saan sen mahdollisuuden. Nyt jo hekumoin.Täällä periferiassa olen jäänyt niistä ihanista äänistä paitsi. Ennen kuuluivat jokapäiväiseen elämääni. Ikinä en uskonut ne joskus menettäväni. Elämä heitti näin, kun minusta tuli leski ja ajan myötä myös iloinen leski. Syksyllä tulee seitsemän vuotta leskeyttä. Jostain pitäisi löytää kaveri. Onhan niitä ollut, mutta vuosien aikana olen tullut kriittisemmäksi. Joka ukko ei kelpaakaan. Tärkeimmät vaatimukset, että hänellä on korvien välissä fiksuutta, keskustelutaitoa ja jos on korkeaa oppineisuutta, on se pelkkää plussaa. Panen kesän tullen lierihattuni heti töihin. Tämä oli se syvällisempi osio tästä tämän päiväisestä.

Luen 10-vuotiaan Eino Leinon alkuaikojen, peräti lapsuuden, runoja noin vuodelta 1888. Kirja on Kirjokeppi vuodelta 1949, Otava.

MÄ HELLYIN

Kun usein suutun maailmaan,
sen pahuuteen ja kurjuuteen,
niin halusin jo kuolemaan
ja uneen vaipuu ijäiseen.
Mut´ siloin mieleenmuistuvia
vanhemmat, veljet, siskoset,
he minua kuin surisi
ja silmät täyttäis kyynelet.
Jo silloin hellyinitsekin,
maailmaa hyväks kiittelin.

Ja on tämä maailma minustakin aika hyvä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.