Arkijutustelua

 Ei enää joulua. Luin Dickensin kirjan loppuun. Mitäs nyt luetaan? Pitää penkoa kirjahyllyä. En osaa olla lukematta. Kuulun siihen ikäryhmään, jota koulussa opetettiin laskemaan,lukemaan ja kirjoittamaan. Nykyisin nämä taidot eivät kuulu peruskoulunsa lopettaneille, ainakaan jokaiselle. Oikeastaan aika kammottavaa!

Varasin kampaaja-ajan. Metromatka Stadiin. Metron kuljettajat eivät lakkoile kuten junien kuljettajat. Bussit ovat nyt poikaa. Eivät kulje kaikkialle, siitä monella pulma, jos ei ole autoa käytettävissä. On nyt niin taikka näin, tänään talvi päättyy virallisesti, on kevätpäiväntasaus. Lumi pihalla alkaa olla pälvinä, jalkakäytävillä rahisee talven hiekat. Tai ei se hiekkaa ole, vaan pientä sepeliä.

Soitin E:lle. Leikattu silmä voi hyvin, näkö parantunut. Hieno juttu! K soitti. Juteltiin niitä näitä. Ei mitään tähdellistä.Tunti meni. Katselin kaksi Julia Robertsin elokuvaa, joista toisessa Denzel Washington, josta  tykkään. Että tällainen sunnuntai.

Stadin Slangin jäsenmaksulasku tuli. Sen maksan, mutta muutamasta muusta yhdistyksestä eroan, Olen ollut huono rivijäsen, ollut osallistumatta. Turhaa maksaa  jäsenyydestä. Erääseen kuulun ainaisjäsenenä, se jää. Äitini maksoi aikanaan jäsenyydestä kuuluen yhdistykseen itsekin ja ollen aktiivinen. No, luen jäsenlehden aina tarkasti ja Ameriikan kuulumiset. En ole koskaan USA:ssa ollut. Puoliso kävi New Yorkissa. En ole suuremmin tuntenut halua sinne matkustaa. Nuorempana haaveilin ajamisesta Route 66 päästä päähän. Nykyisin sitä pätkitty, katkaistu, muutettukin, mutta pitää pintansa ja maineensa.

Nyt menen viettämään kevätpäiväntasausta ja katselen kevättä ikkunasta.

Joulu mielessä

 Tulin joulumielelle ja kaivoin hyllystä Dickensin  aavetarinan joulusta Joululaulu-nimeltään. Herra Scroogelle ilmestyy kummituksia. Kertovat menneistä ja tulevista jouluista, eikä herra Scroogea juurikaan pelota. Kirja ilmestynyt vuonna 1843 ensimmäisen kerran, eikä sitä ajan hammas ole puraissut. Kolme niitä joulun henkiä on, joilla asiaa herra Scroogelle. Olen toisessa kolmesta.

Olen rampannut verikokeissa ja röntgenissä. Eikä loppua ramppaamiselle näy. Ehkä se huipentuu lopulta tavatessani fyysisesti lääkärin, jonka kanssa olen kerran viikossa puhelimessa keskustellut. Olen hämmästynyt, kuinka hyvin minusta pidetään huolta. Ja kiitollinen myös.

Stadissakin kävin. Tuli ikävä ratikoita, keskikaaupunki-ihmisiä, kiirettä, liikenteen melua, liikennevaloja. Aikomuksena oli oikeastaan mennä mekko-ostoksille, mutta se jäi, kun vain katselin ympärilleni nauttien kaikesta. Sosiaalinen elämäni on hiljaista ja huomaan, etten suuremmin seuraa edes kaipaakaan. On sentään puhelin. Enkä karta yksinjutusteluakaan. Ilmoitan joskus itselleni meneväni tv:tä katsomaan. Avaan sen ja huomaan, että ei kovin kaksista ohjelmaa. Suljen. Avaan jääkaapin. Sielläkään ei mikääm houkuta. Suljen senkin ja otan esille pölynimurin. Päätän olla ahkera. Uurastuksen jälkeen olen ansainnut espresson, joka iloisesti kuppiin lorisee. Päälle muodostuu kermamainen kahvikerros, joka on parasta. Jos käyttäisin sokeria, jäisi se lillumaan päällimmäiseksi. Mutta en käytä. Se loukkaisi espresson henkeä.

Eipä tässä muuta. Päätin piipahtaa.

Ruokaa ja Andalusiaa

 Tästä tuntuu tulevan jokapäiväistä. Ei huolta, vain näin aluksi pitkän tauon jälkeen, sitten toppaa. Lakko, jota pelkäsin ja joka olisi koskenut kulkemisiani, peruuntui. Hyvä niin. Elämä jatkuu ennallaan. Tein eilen koskenlaskijan siskonmakkarakeittoa. "Koskenlaskija" siksi, että siihen tuli Koskenlaskija-juustoa. Muuten ehkä ei soppa liity mitenkään oikeasti koskenlaskijoihin, joita ei ole kuin vanhoissa suomalaisissa leffoissa. Uljasta väkeä. No, kyllähän koskia lasketaan, mutta siihen tarkoitukseen tehdyillä vehkeillä. Hurjaa menoa sekin. Ihminen kokeilee rajojaan ja on seikkailun haluinen. Siksi aloimme tähytä avaruuteenkin, jos sinne pääsisi. Pääsimme jonkun matkaa, ihan Kuuhun asti todetaksemme, ettei se todellakaan ole juustosta. Tosin Jules Verne oli siellä jo aiemmin käväissyt.

Tänään piti laittamani vichyssoisea, mutta täysmaito jäänyt hankkimatta, vaikka ostoskassit pullollaan käppäilinkin kotiin eräänä päivänä ja oli ostoslistakin ollut mukana. Teen sitten broilerinkoipia ja ananasta. Koivet niitä nuijan näköisiä. Siihen olisi taas tarvittu kookosmaitoa ja sekin jäi ostamatta. Käytän tilalla tavallista 15% ruokakermaa. Ja jos rahkeet riittävät, imuroin. Sen voi tehdä huomennakin. Sunnuntaina ei, koska se on yleensä pyhitetty asioille, jotka eivät kuulu työhön. Vaikka töitä tehdään silloinkin. Yhteiskunta pysähtyisi, jos kaikki olisi seis. Kompuroisimme pimeässä sähköttä ja muitakin hankaluuksia olisi. 

Justiinsa kun pääsin nauttimaan melkein keväästä, säätieteilijät heittivät kylmää vettä  niskaan lumen muodossa. Tulee kuulemma kovaakin pakkasta. Jos puoliso ja minä olisimme käyneet tuumasta oikein toimeen, olisimme asuneet Espanjassa. Mutta ei tokikaan niissä paikoissa, joihin on tungettu Suomi lihapullineen, vaan hamusimme aivan ehtaan espanjalaiseen elämään. Minä olin espanjan tunneilla ja osaan vieläkin sanoa "hola!" ja "no hablo español". Mutta ei niin tapahtunutkaan ja sitten elämä muuttuikin kokonaan tuloksena se, että olen nyt itseni yksinhuoltaja puolison kuoltua. Kai siihen olisi piankin tottunut, että ei ehkä koko vuonna tarvitsisi villahousuja. Ehdimme useasti vierailla kuitenkin Andalusiassa  ja nauttia jokikisesta matkasta, tutustua provinssiin etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Olen aina rakastanut vuoria ja ajelimme riemua tuntien pitkin aamuauringon kultaamia Sierra Nevadan rinteitä, joihin oli kuin liimattuna ripustettu pieniä värikkäitä kyliä. Joinakin vuosina satuimme mantelipuiden kukinta-aikaan. Kokonaisia metsiä täydessä kukassa. Silmä ei väsynyt niiden katselemiseen.

No, tämä ei nyt kaikkia kiinnosta. Minä aina innostun. Panen pisteen.

Ilmeisesti jään tänne

 Kun kerran palauduin blogimaailmaan, mitä sitä jättämäänkään tähän. Sen kuin jatkan. Tänään on ruoan laittoa, kunhan tästä tokenen. Vasta aamukahvi menossa. Luin lehdestä lakoista ja niitä piisaa ja uusilla uhataan. Yksi uusista koskisi minuakin ja lakon toteutuessa on takseilla "joulu", johon kekoon minäkin kannan korteni. Seuraan tilannetta.

Eilen minut pysäytti herraihminen kadulla sanomalla "on niin kaunis ilma". Ja olihan se. Keväinen suorastaan, loskainenkin. Olin juuri ankarasti yskinyt, joka minua on pitkään vaivannut, ja pihisin jotain vastaukseksi, joka oli hyvin kaukana rupattelusta. Kaveri olisi jatkanut pitempäänkin, mutta minut valtasi taas ankara yskänpuuska ja lipesin paikalta. Liittyikö kontaktin suullinen otto jotenkin siihen nykyisin puheenaiheena olevaan ihmisen yksinäisyyteen? Vaivaa kaiken ikäisiä, nuoria ja iäkkäämpiä. Jopa lapsetkin valittavat, ettei ole kavereita. Joku oli lähettänyt syntymäpäivilleen kutsuja. Kukaan ei tullut. Jäikö elämänikuinen trauma? Ennen muinoin ei juuri ketään jätetty missään ja koskaan yksin. Oli sukua ja naapureita, empaattisia tuttavia, välittäviä. Nyt elämä on niin hektistä, ettei "jakseta" tuntea kiinnostusta kanssaihmisiä kohtaan. Tuloksena saattaa olla, että seinänaapuri maannut kuolleena viikkoja omassa vuoteessaan, kun naapurit eivät olleet ihmetelleet, minne hän on kadonnut. Joku olisi voinut "hei, onko kaikki hyvin?"

Luen edelleen kirjaa kirjaproomusta ja sen omistajasta monsieur Perdusta. Hän on irottanut laivansa köydet kaijasta, pannut moottorin käyntiin aikeenaan lähteä pois Pariisista. Sai viime tipassa seurakseen nuoren kirjailija Max Jordanin, joka hypätessään jo laiturista irronneseen laivaan menetti joen pohjaan matkalaukkunsa ja lompakkonsa. Olen kirjan joskus lukenut, mutta en muista kaverusten jokimatkasta mitään. Siispä jatkan lukemista. Jokimatkailijoista on kirjoitettu muitakin kirjoja, muun muassa Jerome K. Jerome kertoo humoristisesti kolmesta miehestä veneessä. Joki on Thames ja kirjan ilmestymisvuosi 1889. On hyllyssäni.

Hörppään loppuun latteni ja valmistaudun päivään. Ehkä laitan molemmat, vichyssoisen ja siskonmakkarakeiton.

Proomu Pariisin kaijassa

Monsieur Perdu omisti La pharmacie littéraire-nimisen  kaunokirjallisuusparkin Pariisissa Seine-joessa. Monsieur Perdu ei myynyt mitä tahansa kirjaa kenelle tahansa,vaan sekä kirjan että asiakkaan sielujen piti kohdata oikealla tavalla. Niinpä eräskin rouva jäi ilman haluamaansa kirjaa, koska Perdun mielestä se ei rouvalle sopinut.

 Luen parhaillaan Nina Georgen kirjaa Pieni kirjapuoti Pariisissa vuodelta 2013, suomentaja Veera Kaski. Onko tällaisia viehättäviä uivia kirjalaivoja ollut Pariisissa? Tai onko yhä? Kun minä teinityttönä olin siellä, kävelin kyllä Seinen rannalla, mutta kirjaproomuja en nähnyt. Sitä paitsi podin isoksi osaksi mahavaivojani hotellissa vanhempieni nauttiessa Ranskan pääkaupungin nähtävyyksistä. No, onnistuin kuitenkin pääsemään Eiffel- torniin. Näin myös kirjakojuja Seinen varrella, eivätkä olleet/ole mitä tahansa kojuja,vaan näistä kirjakauppiaista, bukinistit, ensimmäiset ilmaantuivat jokivarteen jo 1500-luvulla. En ole tämän käynnin jälkeen Pariisissa ollut. Nyt aikuisena katselisin sitä toisin ja viisaammin, ahneemminkin, silmin. Mutta kirjojen kautta olen Pariisissa aina kun tahdon, kuten nyt monsieur Perdun mukana hänen kirja-apteekissaan.

Olen lähdössä asioille, joka tarkoitaa lähinnä ruokakauppaa. Luin lehdestä, että Herkku lopettaa asumassani kaupunginosassa. No, pyllylleen koko Herkku meni jouduttuaan S-marketin omistukseen vuosia sitten. Me kanta-asiakkaat surimme kauan Stockmannin Herkun menetystä. Siitä hävisi jonkunlainen ylellisyys, johon olimme tottuneet. Sieltä sai erikoisuuksia omaan ruokapöytäänsä. S-ryhmä teki siitä tavallisen ruokia myyvän kaupan ja sen myötä katosi myos osa entisen Herkun asiakkaista. Nyt tämän Herkun lopettaminen ei saa minussa samanlaista surun tunnevyöryä  kuin aikanaan Stockmannin myytyä silloisen Herkkunsa S-ryhmälle. On muitakin kauppoja, on toki. Jopa täälläpäin.

Ei, nyt tuumasta toimeen eli suihkuun, julkisivu kaikinpuolin ihmisten katseiden kestäväksi ja hankkimaan, Ranskassa kun olen monsieur Perdun kanssa, ainekset  vichyssoisea varten.