Ruokaa ja Andalusiaa

 Tästä tuntuu tulevan jokapäiväistä. Ei huolta, vain näin aluksi pitkän tauon jälkeen, sitten toppaa. Lakko, jota pelkäsin ja joka olisi koskenut kulkemisiani, peruuntui. Hyvä niin. Elämä jatkuu ennallaan. Tein eilen koskenlaskijan siskonmakkarakeittoa. "Koskenlaskija" siksi, että siihen tuli Koskenlaskija-juustoa. Muuten ehkä ei soppa liity mitenkään oikeasti koskenlaskijoihin, joita ei ole kuin vanhoissa suomalaisissa leffoissa. Uljasta väkeä. No, kyllähän koskia lasketaan, mutta siihen tarkoitukseen tehdyillä vehkeillä. Hurjaa menoa sekin. Ihminen kokeilee rajojaan ja on seikkailun haluinen. Siksi aloimme tähytä avaruuteenkin, jos sinne pääsisi. Pääsimme jonkun matkaa, ihan Kuuhun asti todetaksemme, ettei se todellakaan ole juustosta. Tosin Jules Verne oli siellä jo aiemmin käväissyt.

Tänään piti laittamani vichyssoisea, mutta täysmaito jäänyt hankkimatta, vaikka ostoskassit pullollaan käppäilinkin kotiin eräänä päivänä ja oli ostoslistakin ollut mukana. Teen sitten broilerinkoipia ja ananasta. Koivet niitä nuijan näköisiä. Siihen olisi taas tarvittu kookosmaitoa ja sekin jäi ostamatta. Käytän tilalla tavallista 15% ruokakermaa. Ja jos rahkeet riittävät, imuroin. Sen voi tehdä huomennakin. Sunnuntaina ei, koska se on yleensä pyhitetty asioille, jotka eivät kuulu työhön. Vaikka töitä tehdään silloinkin. Yhteiskunta pysähtyisi, jos kaikki olisi seis. Kompuroisimme pimeässä sähköttä ja muitakin hankaluuksia olisi. 

Justiinsa kun pääsin nauttimaan melkein keväästä, säätieteilijät heittivät kylmää vettä  niskaan lumen muodossa. Tulee kuulemma kovaakin pakkasta. Jos puoliso ja minä olisimme käyneet tuumasta oikein toimeen, olisimme asuneet Espanjassa. Mutta ei tokikaan niissä paikoissa, joihin on tungettu Suomi lihapullineen, vaan hamusimme aivan ehtaan espanjalaiseen elämään. Minä olin espanjan tunneilla ja osaan vieläkin sanoa "hola!" ja "no hablo español". Mutta ei niin tapahtunutkaan ja sitten elämä muuttuikin kokonaan tuloksena se, että olen nyt itseni yksinhuoltaja puolison kuoltua. Kai siihen olisi piankin tottunut, että ei ehkä koko vuonna tarvitsisi villahousuja. Ehdimme useasti vierailla kuitenkin Andalusiassa  ja nauttia jokikisesta matkasta, tutustua provinssiin etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Olen aina rakastanut vuoria ja ajelimme riemua tuntien pitkin aamuauringon kultaamia Sierra Nevadan rinteitä, joihin oli kuin liimattuna ripustettu pieniä värikkäitä kyliä. Joinakin vuosina satuimme mantelipuiden kukinta-aikaan. Kokonaisia metsiä täydessä kukassa. Silmä ei väsynyt niiden katselemiseen.

No, tämä ei nyt kaikkia kiinnosta. Minä aina innostun. Panen pisteen.