Joulu mielessä

 Tulin joulumielelle ja kaivoin hyllystä Dickensin  aavetarinan joulusta Joululaulu-nimeltään. Herra Scroogelle ilmestyy kummituksia. Kertovat menneistä ja tulevista jouluista, eikä herra Scroogea juurikaan pelota. Kirja ilmestynyt vuonna 1843 ensimmäisen kerran, eikä sitä ajan hammas ole puraissut. Kolme niitä joulun henkiä on, joilla asiaa herra Scroogelle. Olen toisessa kolmesta.

Olen rampannut verikokeissa ja röntgenissä. Eikä loppua ramppaamiselle näy. Ehkä se huipentuu lopulta tavatessani fyysisesti lääkärin, jonka kanssa olen kerran viikossa puhelimessa keskustellut. Olen hämmästynyt, kuinka hyvin minusta pidetään huolta. Ja kiitollinen myös.

Stadissakin kävin. Tuli ikävä ratikoita, keskikaaupunki-ihmisiä, kiirettä, liikenteen melua, liikennevaloja. Aikomuksena oli oikeastaan mennä mekko-ostoksille, mutta se jäi, kun vain katselin ympärilleni nauttien kaikesta. Sosiaalinen elämäni on hiljaista ja huomaan, etten suuremmin seuraa edes kaipaakaan. On sentään puhelin. Enkä karta yksinjutusteluakaan. Ilmoitan joskus itselleni meneväni tv:tä katsomaan. Avaan sen ja huomaan, että ei kovin kaksista ohjelmaa. Suljen. Avaan jääkaapin. Sielläkään ei mikääm houkuta. Suljen senkin ja otan esille pölynimurin. Päätän olla ahkera. Uurastuksen jälkeen olen ansainnut espresson, joka iloisesti kuppiin lorisee. Päälle muodostuu kermamainen kahvikerros, joka on parasta. Jos käyttäisin sokeria, jäisi se lillumaan päällimmäiseksi. Mutta en käytä. Se loukkaisi espresson henkeä.

Eipä tässä muuta. Päätin piipahtaa.