Alku se tämäkin

Tämä on uusi blogi, jota kirjoitan toisen, vanhemman, ohella. Miksi? On syitä, joita en kerro kuitenkaan. Mieheni on kuollut ja olen siis leski. Iloinen? Positiivinen ainakin. Usein iloinenkin. Aktiivinen? Kyllä. Pidän klassisesta musiikista, lukemisesta, teatterista, blogin kirjoittamisesta, matkustamisesta, jota en enää harrasta, vaikka pidänkin siitä. Käyn konserteissa, tapaan ystäviäni ja taidenäyttelyt ovat sydäntäni lähellä. Kuulun muutamaan yhdistykseen, vaikka en aktiivisesti. Tämmösessä jonkunlaisessa ensiesittelyssä kuuluu mainita mielikirjailija. Sellaista ei  ole. Ei edes runoilijaa. Ovat mieleeni mielialojeni mukaan. Kuvataide? Aikaisemmin vannoin vanhojen mestareiden nimeen. Olen nähnyt eri maissa suurta taidetta, mutta Pradossa en ole ollut. Nykyisin olen ihastunut uudempaankin taiteeseen, enkä pidä pahana Mirón viivaa kankaalla. Kaikella on tarkoitus. Molemmat vanhempani piirsivät, minä olen väliin putoaja. Ei lahjakkuutta. Lapsesta saakka minua on viety näyttelyihin. Ateneumissa pari vuotiaana. Siitä asti olen siellä käynyt.

Tätä naputellessa on jo ilta ja minä jotenkin oudoksun uutta blogia. Vierastan, enkä vielä tiedä, miten suhtautua. Tuleeko tästä mitään ja lukeeko tätä kukaan. Pitäisikö mainostaa? Osaanko paeta tänne sanojen ääreen kuten toisessa blogissani? Olenko täällä tuntematon kun toisessa kaikki tietävät? Kerronko tänne jotain mitä toisessa en halua? Onko kuin nuoren tytön lukollinen päiväkirja? Sellainen salaisuuksien arkku, joka minulla joskus oli.Uhkasin kaikenlaisilla kauheuksilla sitä ihmistä, joka luvatta päiväkirjani avaa. Se oli isä. Loukkaannuin syvästi. Hänellä ei ollut oikeutta avata päiväkirjaani. Noina aikoina lopetin sen pidon. Nykyisin kirjoitan muuta.

Tämä oli tässä näin alkuun. Hyvää yötä. Ehkä taas huomenna tai joskus.