Sotaelokuvan mennyt hurma

 Katselin tv:stä elokuvan Navaronen tykit. Olen nähnyt sen vuosia sitten, jolloin se oli mahdottoman jännittävä. Kummallista, miten se on vuosien aikana muuttunut, ei nyt suorastaan ikävystyttäväksi, mutta se sama jännitys, jota tunsin aiemmalla kerralla, oli poissa. Ei minussa, katsojassa, voi vikaa olla. Olenko sittenkin ohittanut jo sen iän, kun elettiin leffan hengessä niin voimakkaasti, että sydän hakkaa, syke nousee ja kädet hikoavat? Mikä elokuva saa minussa muuten enää moisia tuntemuksia aikaan? Saatan joskus liikuttua. Suorastaan niin, että kyyneleet pusertuvat silmiin. En Navaronen tykeissä kuitenkaan. Silmät kostuvat joskus katsoessani Simpsoneita, niitä piirrettyjä. Niitä keltaisia. Sekin jakso, jossa Simpsonien perheen älykkö, 8-vuotias Lisa, ihastuu opettajaansa,eikä meinaa päästä siitä yli, kun opettaja lähtee pois, saa minut kyyneliin. Lisa oli löytänyt sielunkumppanin opettajasta, joka oli älykäs ja lapsirakas. Lisan ruumiinkieli, kiitos animaation tekijän, kertoo paljon. Muutamin piirtäjän vedoin katsoja näkee tunteet. Ja ne kuulee Lisan äänessä, kiitos ääninäyttelijän. Navaronen tykeissä puhuivat Gregory Peck ja David Niven kumppaneineen ihan itse. Mutta kiipeilivätkö itse jyrkkää rinnettä suorittaakseen tärkeän tehtävän sota-aikana? Tuskin. Stuntit sen tekivät ja lähikuvissa näyttelijäherrat kiipesivät varmaankin kulissin hyvin matalaa seinää puolen metrin korkeudessa. Mitä pluffia! Tom Cruise kuulemma tekee vaarallisetkin kohtaukset itse. Ja on loukkaantunut silloin tällöin niitä tehdessään. Tom Cruise on näitä tämän ajan sankareita, tulokkaita. Eikä vedä vertoja sankaruudessa vanhoille konkareille kuten juuri Gregory Peck. Melkein suomalainen, kun oli naimisissa suomalaissyntyisen naisen kanssa. Mutta ei enää Navaronen tykkien filmastoinnin aikaan. Kaikki kuolleet. Ei Tom Cruise kuitenkaan. Simpsonit ovat suureksi  ilokseni kuolemattomia. Heitä näkee monilla kanavilla. Joku turisti sanoikin, että aina kun Suomessa avaa tv:n, tulee Simpsoneita.

Epävakaista, sanovat säätieteilijät. Nyt ainakin paistaa koko terältä aurinko. Viime päivien voimakas tuuli tällä hetkellä leppeää. Luonto lepää. Silmäkin lepää sitä katsellessa. Olisipa ensi viikollakin tällaista lempeyttä ilmassa. Ja olisi lierihattuilma. Minulla kun on hurmattavaa. Ja siinä hommassa pisteenä iin päällä on ehdottomasti lierihattu.

Tänään en liiku mihinkään kodin ulkopuolelle. Luen Orwellin kirjan loppuun ja syvennyn kirjahyllyni antiin, jospa sieltä löytyisi kiinnostavaa uudelleen luettavaa. Kerran mahtipontisesti tartuin Italian kirjallisuuden kultaiseen kirjaan, josta jaksoin lukea vain osan ensimmäisestä luvusta. Mutta tässä kohdin ylpeänä kerron lukeneeni kannesta kanteen Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta kolmasneljänteen. Suomentajana itse Eino Leino.

Menen paistattelemaan nyt itseaiheutetussa ylpeydessäni.