tiistai 15. syyskuuta 2026

Eilen olin ihan onnellinen

Minätyttö lähdin eilen Stadiin. Ihan keskikaupungille, sinne, missä minun pitäisi useammin olla ja jopa asuakin ainakin lähistöllä. Mitä lähemmäksi yleisessä kulkuneuvossa pääsin kohdettani, sitä onnellisempi olin. Rautatieaseman pysäkiltä jatkoin matkaa pitkin Citykäytävää, sitten Aleksin yli Stockmannille. Vedin syvään henkeä ja hymyilin itsekseni. Olin tullut kotiin. Tepastelin tavaratalossa siellä sun täällä, tein ostoksia ja sain ystävälliseltä myyjältä parfyminäytteen. Pradaa. Ajelin hissillä ja ostin yhtä sun toista. Meinasin mennä kahville, mutta en mennyt. Lounasaika oli jo pitkällä ja ajattelin syömistä jossain ihanassa ravintolassa. Jäi ajatukseksi. Kotona odotti kukkakaali-juustovuoka, yksi chorizo-makkara ja pari perunaa. Söin kotona, kunhan olin taas täällä periferiassa. "Niin gimis on Stadi, ois toivomus snadi: et  tsiigaa sais sen vielä kerran..." Ja niinhän minä taas saankin, kunhan vain lähden.

Kotimatkalla käväisin Rosebud-kirjakaupassa. En ostanut mitään. Kirjakaupassa pitäisi olla kauemmin, eikä yhdistää sitä ostosmatkaan. Onhan täälläkin kirjakauppa, mutta ei Rosebudin. Menen täkäläiseen jonain päivänä. Ehkä piankin. Olen lukemista vailla. Minä kun kuulun siihen ikäpolveen, joka opetettiin koulussa lukemaan. Nykyisin sen kanssa on toisin ja nykynuoret ovat luku- ja kirjoitustaitoa paitsi. Onhan se aika hurja juttu. Miten pärjätään aikuisena ja työelämässä? Nimikirjoitus on joku rasti tai muu merkki.

Tänään on aikomuksena mennä lähikauppaan. Omenia. Olen tehnyt ihanan ja sopimattoman herkun ompuista omaa elinpainoa seuraavalle.Ensin kota pois ja sitten pilputaan paloiksi, jotka paistetaan voissa pannulla. Sekaan sokeria ja kanelia, sekoitellaan varovaisesti ettei omenan palat hajoa. Liraus vettä, kansi päälle ja kun se on keittynyt pois, on herkku valmis jäätelön kanssa, ohukaisiin ja vaikka mihin. Uskokaa, on hyvää vaikka aivan sinällään.

Heräsin hävyttömän varhain. Nyt jo lipittelen kahvia ja ehkä vielä ryömin toviksi vuoteeseen ennen kuin aloitan kunnollisesti tämän päivän. HS hekumoi sillä, kun Antti Lindtman ja Sanna Marin olivat työmatkalla  juuri tuntia ennen drooni-iskua olleet junassa, joka ajoi iskupaikan ohi lähellä Puolan rajaa. Drooni oli osunut paikalla olleeseen junaan. Tämä on kummallista aikaa. Drooneja, robotteja, tekoälyä, sodan pelkoa, epävarmuutta ja kaikkea muuta ikävää. Kun tulen parin sadan vuoden kuluttua tänne maailmaan kummittelemaan, näen outoja asioita ja senkin, onko ihmisiä enää ollenkaan. Robotit hallitsevat ja niistä on tullut ihmistä fiksumpia. Ja kukapas muu on sen aikaan saanut kuin ihminen itse?


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu