Runoilijan veli

 Ihanaa, joku oli lukenut blogikirjoitukseni. Ehdin jo ajatella, että minut on kokonan unohdettu. Aina toivoo, kun kirjoittaa, että joku huomaa ja lukee.

Päivät kuluvat toinen toisensa perässä ja minä mukana. Koronaa en pelkää ja maskiakin käytän siellä missä pitää. Julkisissa kulkuneuvoissa ainakin. Ja pidän sitä kasvoilla enkä leuan alla, kuten olen nähnyt pidettävän. Sitähän ei saa hipelöidä, ei laittaa uudestaan kasvoille. Kertakäyttöiset heitetään pois (ei kadulle) ja kankaiset pestään. 

Pimeä alkaa tulla jo varhain. Ei mitään kesää enää. Kynttiläaikaa. Polttelen niitä mielelläni. Antavat valoa ja lämpöä. Joskus olen itsekin valmistanut kynttilöitä maitotölkeissä. Kaikkea sitä on viitsinyt. Nyt ostan valmiita. Luen paljon, juttelen puhelimessa, tapaan joskus ystäviä, käyn kaupungilla, ostoksilla, tv:täkin katselen. Silloin tällöin jaksaa katsella jonkun hyvän leffan aina uudestaan ja uudestaan. Juonen tuntee, mutta elokuvaa katselee myös eri silmällä. Huomaa sellaista kuin ei ennen. Mieheni oli aikoinaan erään keskisuomalaisen lehden teatterikriitikko ja ehkä hänen työnsä kautta opin huomaamaan "rivien välistä".

Luen parhaillaan Väinö Kaukosen (1911-1990) kirjaa Kasimir Leinosta ruoilijana (Otava 1966). Kasimir jäi aikoinaan ehkä hiukan veljensä Einon varjoon, eikä häntä siteerata niin usein kuin 12 vuotta nuorempaa veljeään. Kasimir Leino oli paljon muutakin kuin runoilija ja Eino Leinon veli. Hän uskalsi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hän inhosi ahdasmielisyyttä ja hyökkäsi lehtikirjoituksin sen kimppuun.Hän kritisoi, oli eri mieltä ja uskalsi olla.

Siis käyköön kuinka käyneekin, mä lähden ulapalle, 
Ja jos mä voin, niin riemuiten mä näytän maailmalle,
Ett´ tarmo voittaa vastukset ja into kunnon antaa
Ja pursi pienen pienikin voi joskus kauas kantaa.

(Kasimir Leino)

Väinö Kaukonen sanoo: "Kasimir Leinon runoutta on verrattu lakastuneeseen kukkavihkoon ammoin unohtuneella haudalla." Hän eli ja oli ja vaikutti aikanaan, vaikka joutui jäämään persoonallisen ja kuuluisamman veljensä varjoon. En tiedä, tunsiko hän katkeruutta. Ehkä se selviää, kun olen lukenut Kaukosen kirjan.