Helmikuun sanahelinää

 Aurinko paistaa ja pakkastakin. Minä sisällä ja katselen ikkunasta ulos. Olen yhä yöpaidassa, mutta en kauaa. Jos on yöpaidassa koko päivän, olo alkaa tuntua kulahtaneelta ja se taas heijastuu koko olemukseen. En nyt täysin tälläydy, jos en lähde kotoa pois. Peilikin sellaisessa paikassa, että oma kuva näkyy, kun sen ohittaa ja on pakko ohittaa monta kertaa päivässä. Niin että nuttua niskaan kotonakin ollessa.

Hiljaista. Ei pauku ovet, ei hissinkään. Ihmiset talvilomalla tai muuten hissun kissun. Olihan se kouluaikana riemun paikka, kun urkeni hiihtoloma. Silloin vielä tuli nautittua vapaasta. Muistan senkin, kuinka luokassa iloittiin, kun joku opettajista tuli ilmoittamaan seuraavan tunnin peruuntuneen opettajan sairastumisen vuoksi. No, emme me ilakoineet siitä sairastumisesta, vaan vapaasta, jonka se aiheutti meille. Julmaa kuitenkin näin myöhemmin ajatellen. 

Nukuin joten kuten. Yskittikin. Luin isä Camilloa ja muistin Fernandelin samaisen elokuvan roolissa. Isohampainen ranskalinen näyttelijä, jonka valokuva leffateatterin aulassa ei saanut meiltä tytöiltä ihastuksen väristyksiä aikaan kuten esimerkiksi Clark Gable. Hänen kuvansa edessä huokailimme ja silitimme lasia, jonka alla komistus soi meille hymyn. Tulisipa Tuulen viemää taas televisiosta.

T soitti ja perään soitti E. Kuulumiset niin Kotkasta kuin Oulusta. En sanonut sanaakaan E:lle, että haikailen taas Ouluun lähtemistä kesällä. Haikaillut olen jo monta vuotta ja aina se jää sille asteelle. Ja hyvähän se on olla ikään kuin varma lähtemisestä, kun on vielä talvi ja lumiset maisemat. Toukokuussa alkaa ajatus laimentua ja kesän tullen ei hiiskaustakaan. Jos kuitenkin tänä vuonna...

Nyt suihkuun ja sitten alkaakin olla lounaan vuoro. Huomenna ajattelin lähteä ihmisten ilmoille.