Kirjailijan mukana Ranskassa

 Pitkän tauon jälkeen ajattelin tänne kirjoittaa. Ehkä joku lukee, ehkä ei. Minä sen kuin skrivaan. 

Luen kirjaa, joka kertoo suomalaisesta naisesta, joka meni naimisiin ranskalaisen miehen kanssa. Asuivat tovin Amerikassakin kuin myös Suomessa ja nyt pienessä kaupungissa Ranskan Rivieralla. Minäkin ollut noilla seuduilla aikoinani, mutta vain käymässä. Eikä siitä ole tarkoitus edes kertoa. Helena Liikanen-Rengerin kirja on hauskanhuikea kuvaus jopa kulttuurishokista, joka pelmahti kirjan kirjoittajan silmille heti alkuunsa. Piti omaksua niitä puutteita uudessa kodissa, joita ei sen enempää USAssa kuin Suomessakaan olisi mahdollista hyväksyä. Opeteltiin olemaan maassa maan tavalla. Kirjailijan oli helppo sopeutua uuteen kotikaupunkiinsa sujuvan ranskan kielen taitonsa turvin. Maahanmuuttajan elämä ei ollut siinä mielessä vaikeaa. Ranskalaiset kun mielellään eivät puhu muuta kuin omaa kieltään, jonka minäkin sain siellä ollessani karvaasti tuta. Olen vielä Maman finlandaise-kirjan alussa, jotta analyysi jääköön tuonnemmaksi. Käytän kirjanmerkkinä Patricia Piccininin taidekorttia. Helsingissä oli näyttely pari vuotta sitten.

Kesä soljuu vääjäämättömästi kohti loppua. Koulut alkavat, lomat pidetty, voikukat kukkineet ja sieniä myydään jo torilla. Minä pysyn mansikkalinjalla. Syön sinällään ja teen smoothieta. Polka-mansikoista jo syksyn sato kypsyy. Ostin Malwinoja kolme litraa. Härkäpapuja ei ollut, mutta kaupassa oli. Kolmen minuutin keittoaika, kun ensin on paloista pavut esille saatettu. Lopuksi vielä keitetyistä kalvo irti ja raikkaan vihreä herkku on valmis. Härkäpavuista tehdään"härkistä", josta sanana en pidä. On vegetaristien ruoka, enkä ole maistanut.

Missään en ole kulkenut kotikaupunkiaani pitemmällä. Olen ollut ja olen edelleen sitä mieltä, että oma kaupunkini on hieno kesäkaupunki. Tekemistä riittää, jos on aktiivinen. Ilmottaudun kielikurssille kuin myös hankin lippuja konsertteihin. Syksyn puuhia. 

Tämä oli tässä.