Lämpöä ja paistetta

 Huh hellettä, huh. Ei se nyt vallan kamalaa ole. Dallasin eilen kauppaan ja pysyin hengissä. Olin ensimmäistä kertaa tänä suvena ihmisten ilmoilla sääret paljaana, eikä sekään ollut vallan kamalaa. Panin nilkkaketjunkin. Ensi viikolla aion metromatkailla Stadiin asti ja sikäläiselle Stockmannille. Tämä sivuliike täällä on suppeammin varustettu. Ja nyt pitää ostaa yhtä sun toista.

Monilla on messissä kävellessään juomapullo. Lääkärit varoittavat liiallisesta juomisesta tarkoittaen, että ei koko ajan tarvitse lipittää. Olen ravinnut itseäni mansikoilla ja taas mansikoilla. Sauvosta olivat hankkineet herneenpalkoja ja ostin niitäkin. Tilliä olen pakastanut ja pitää pakastaa lisää. Uudet porkkanatkin ovat jo torilla. Selvitin myös, mikä ero on varhaisperunalla ja uudella perunalla. Myydään rinnakkain, eikä torikauppias tiennyt. Googlasin. Ensin tulee valmiiksi varhaisperuna ja normaaleina kesinä sään puolesta, paitsi tänä vuonna, uudet ovat valmiita poimittaviksi myöhemmin.

Luen edelleen toista ostamaani Janne Saarikiven kirjaa. Hän yrittää selvittää Suomi-sanan alkuperää. Minäkin tiedän, että varhaisina aikoina Suomena oli Varsinais-Suomi ja muu oli sitten muuta. Nykyisinkin Varsinais-Suomi on Varsinais-Suomi, mutta muu on myös Suomea. Ruotsin vallan aikana nykyisen Suomen alue oli ruotsalaisille Itämaa. Itäpuolellahan olemme yhä Ruotsiin nähden. Olen Saarikiven kirjassa jo loppupuolella ja haikailen kolmannenkin kirjan ostamista Suomen kieli ja mieli.

Viikonlopun olen ihan hissukseen kotona. Ehkä järjestän kirjoituspöydän laatikon, jonne kerääntynyt kaikkea roinaksikin nimettyä tavaraa. Olen sitä mieltä, että jos ei vuosiin ole tarvinnut, niin ei takuulla tarvitse vastakaan. Siispä pois. Pelargoniapensas partsilla lakkasi kukkimasta ja on nyt pelkästää rehevä ja vihreä. Hävitän, kunhan sille päälle satun. Uutta en osta. Jää pikkupöydälle tilaa kahvikuppia varten. Nyt se on hiukan hankalaa.

Heinäkuu tuossa tuokiossa. Äitini syntymäkuukausi. Hän oli horoskoopiltaan leijona. Jellona. Muistamme Oiva Paloheimon runon Auttamaton Pekka. Pekka ei osannut sanoa ässää ja niin s-kirjaimesta tuli t-kirjain. Eikä Pekka tahtonut tunnistaa villakoiraakaan, vaan väitti sitä jellonaksi.  Äitinsä ehdotti, että Pekka iltarukouksessa selvittäisi itsepäisyytensä Jumalan kanssa. Aamulla äiti kuuli Jumalan vastauksen: "Titä jellonakt minäkin entin luulin".