Ikäviä uutisia alvariinsa

 Nepalissa jäätikön romahtamisen jälkiseurauksena valtava tulva, joka  vaati satoja ihmishenkiä ja toista tuhatta ihmistä on  kadoksissa. Norjan kuningas on kuollut. Japanilainen taiteilija Yayoi Kusama on kuollut. Näin HAMissa hänen näyttelynsä vuonna 2017 ja ihastuin pilkkuihin. Ja tiedoksi, että itänaapurimme voisi iskeä Britannian sotilaskohteisiin niin halutessaan. Nämä surulliset uutiset ovat Helsingin Sanomissa ja muutakin kurjaa maailmassa tapahtunut. Harvoin, harvoin meille kerrotaan onnellisia asioita. Alan masentua. No, se oli lysti juttu, että strutsi voisi juosta maratonin tunnissa.

Menin kauppaan piristymään. Kotimiset omenat jo myynnissä. En ostanut, kun menen täkäläiselle torille sen tekemään jonain päivänä. Katselin kaupan hyllyllä mansikoita ja huokasin. Ei enää koskaan mansikoita minulle. Enää ei kroppaa kutita ja panin pääraapimenkin pois. Ostin viikunoita ja vesimelonia ja yritän unohtaa mansikat.

Viikko taas loppupuolella. Ensi viikolla onkin sitten virallisesti syksy ja syyskuu. Vielä olin kesämekossa liikkeellä ja sandaletit jalassa. Sekin lysti vetelee viimeisiään. On pynttäydyttävä paksumpaan kaikin puolisesti. Jotkut ihmiset olivat jo varautuneet ja vetäneet ylleen poplarin. Koivut kellastuvat ja lintumaailmassa suunta on etelään. Äkkiä kesä vilahti. Ikään kuin varkain ohi vallan. No, vuoden kuluttua ollaan taas yhdessä.

H on soittanut kaksi kertaa kyläilemään menemisestäni. Miten sekin juttu tuntuu niin vaikealta minulle? H ei syksyllä matkusta Turkkiin, että takuulla tapaamme ennen hänen matkaansa. Siitä on pitkä aika, kun olen nenätyksin H:n tavannut.  Pitkä on aika muistakin tapaamisista. Miksiköhän? Saamattomuutta? Olenko mökkiintynyt kotiin? En tunnusta. Moni taidenäyttelykin jäänyt näkemättä ja ennen sujahdin tuosta vaan menemään. Kohtapuoliin on kuitenkin lähdettävä, kahvikapselit loppuvat ja samalla reissulla olen päättänyt humputella muuallakin.

Lipitän aamukahvini loppuun ja sitten suihkuun ja vaatteisiin. Jos vaikka viitsiytyisin tänään roskikselle.

Yöllä

 Ei mitään varsinaista asiaa, mutta kun ei nukuta, raapituttaa vain. Mansikoiden syytä. Lopetin niiden syömisen pari päivää sitten, mutta iho ei vielä sitä tiedä. Luulin olevani allerginen vain simpukoille, nyt tulivat mansikat leikkiin mukaan. Harmittaa, sillä olen kovasti mansikoita rakastanut. Joku saattoi pitää minua friikkinä niiden suhteen. Ei ollut väärässä.

Tänään (siis eilen) tein broileri-riisivuokaa ja se oli hiukan liian kauan uunissa. Syöntikelpoista hyvästikin. Panin pakastimeen. Ihanaa sieltä ottaa, kun laiskottaa. Kun kotona kokkailee, on se prosessoimista eli jalostamista syötävään kuntoon, vaikka jos peruna keitetään, sekin on prosessoimista. Ultraprosessoimista on se kun kaupasta ostaa valmista ruokaa ja siihen on ympätty säilömisaineita ja muuta sopimatonta. Niin että oikeastaan hyvillä mielin voin pesaista perunat kotona ja ne keittää tai paistaa. Parasta olisi pureskella siiklit suoraan pellolta, samoin porkkanat ja punajuuret. Myönnän tämmöisen porkkanan olevan kyllä eri hyvää, kunhan varistaa ensin mullan pois.

K soitti eikä vieläkään ymmärrä pääraaputtimeni tarkoitusta. Ostin semmoisen ja nyt se on tarpeen, kun pääkin kutiaa. Puhelimessa oli vaikeaa vempeleestä kertoa niin että toinen jujun käsittää. Hän oli varma, että se on kuitenkin kampa. Ei ole. Maailmassa on niin paljon asioita, joita ei hän eikä ehkä joku toinenkaan ole nähnyt ja kun ei ole, sitä ei sitten ole. Pikkuserkkuni kanssa kinattiin siitä, onko Australia olemassa, kun hän ei ollut sitä nähnyt. On taatusti olemassa, koska minun eräs lääkärini teki töitä talvet juuri Australiassa ja kesäksi tuli Suomeen. Juttelimme hänen talvistaan kaukana Suomesta ja olin jo ennen uskonut Australian olevan hyvinkin vahvasti olemassa. Uskon muuten senkin, että ihminen on käynyt Kuussa. On ihmisiä, jotka eivät usko. Jossain Nasan takapihalla nähty kovasti vaivaa ja tehty pahvista alus. Mihin en usko on se, että avarusolennut ovat laskeutuneet jonkun maalaistalon pihalle, tulleet sisälle seinän läpi ja tökkineet tutkimuspiikillä ihmisen vatsaa. Kerranhan joku todisti näyttämällä vihreät jäljet aluksen laskeutumispaikalta. Tutkimukset osoittivat aineen olleen tiskin pesuainetta.

Jos uni ei tule, rupean lukemaan. Tai jatkan läppärillä leikkimistä, pelaan pasianssia tai pyyhin pölyt olohuoneen pöydiltä tai käperryn vuoteeseen tai menen tuijottamaan ikkunasta ulos tyhjyyteen. Kyllä se aamu tulee kuitenkin.

Kuten sanoin alussa: ei mitään varsinaista asiaa. Eikä ollutkaan.

Kurkistelua

 Kurkistelua, sanon minä. Sensaation hakua. Uteliaisuutta sairauksiin, vammoihin, ihmiskehon puutteisiin. Sääliä? Inhoa? Tv suoltaa näille uteliaille ohjelmia: Apua, mikä tauti, Harvinainen kehoni, Finnien poksauttamisia, Poistakaa kasvaimeni, Apua kasvokirurgiaan, Outo riippuvuus jne. Lieneekö tarkoitus näillä ohjelmilla totutella katsojia erilaisuuteen? Tai ohjata heitä hyväksymään kaikenlaisia ihmisiä? Huomaamaan, että kaikesta huolimatta on uskoa elämään ja tulevaisuuteen? Eräs ystäväni katseltuaan pienikasvuisten ihmisten ohjelmaa sanoi "saadaan olla onnellisia, kun ollaan normaaleja". Mikä on normaalia?  Kyllä ihmiset, jotka "eivät ole normaaleja" voivat elää onnellisina, osallistuvina, iloisina ajattelematta "epänormaalisuuttaan".  Hän sanoi myös kerran Australian aboriginaaleista nähtyään ohjelman heidän olevan "hyvin rumia". Loukkaannuin Australian alkuperäiskansan puolesta ja kysyn, miten mitataan kauneus ja rumuus? Jokaisella rodulla on omat  piirteensä. Ei pidä verrata muun maailman ihmisten ulkomuotoon ja pitää sitä ainoana oikeana. Meitä on jokaiseen junaan ja vielä jää asemallekin. Tähän samaan syssyyn voin vielä kertoa olevani syvästi harmistunut käänykällä valokuvaamiseen. Jos joku jää auton töytäisemäksi, siinä on ympärillä ihmisiä kännykän kamera ojossa. Jos ihmistä nostetaan ambulanssiin, sekin kuvataan. Jopa menehtyneestä otetaan kuvia. Eikö enää ole minkäänlaista tietoa, mikä sopii ja mikä ei. Mihin on kadonnut huomaavaisuus, kunnioitus toista ihmistä kohtaan? Sanon kuten eräässä tv-mainoksessa "valoja päälle".

Kirjoituksen ruokapuolessa kerron tekeväni broileri-riisivuokaa. Tykkään uuniruoista. Alkuvalmistelut voivat joskus olla aikaa vieviä, mutta loppu uunissa sujuu kuin tanssi. Huushollissa tuoksuu hyvälle ja minä odotan vesi kielellä ruoan valmistumista. Kinkkua en paista. Se oli mieheni homma. Enkä enää yksineläjänä kokonaista lihakimpaletta edes ajattele itselleni laittavani. En edes himoitse kinkkua. Yleensä ostan kaupasta muutaman siivun joulun tienoolla. Ei enää mässäilyjouluja. En osta itselleni lahjaakaan. Joskus saan ystäviltä joulukukan. Nytkin on vielä yksi elossa. Alkoi puskea vartta ja runsaasti uusia lehtiä ollen nyt aikamoinen pensas olohuoneen ikkunalla. Lehdet vihreitä, ei sentään joulutähden tapaan ylimmät punaisia. On se nätti noinkin. Ihmettelen vain, koska olen huono kasvien kanssa.Tämä päätti poiketa säännöstä ja ilahduttaa mieltäni vielä kauan joulun jälkeen. Kiitos.

Julkaisen tämän heti. Tuo julkaista-sana minun kohdallani on niin ylevä ja liioitteleva. Julkaisen kuitenkin. Kiva, jos joku lukee. 

Maanantaina elokuussa

 Elämä normalisoitunut kaiken urheilun katselemisen jälkeen. Piti asiat järjestää Birminghamin lukujärjestyksen mukaan. Kansa odotti uutta maailmanennätystä Ruotsia edustavalta Duplantisilta, mutta mies ravisti päätään asialle ja voitti muuten vaan seiväskisan.

Onkohan palelemiseni ihan tavallista ? Kaivoin tänään paksumman peiton vuoteeseen, kun viime yönäkin tuli vilu. Kyllä se niin syksyltä jo tänään tuntuu. Keltaisia lehtiä lentelee puista ilmassa ja minulta otti ja kuoli molemmat parvekekukat, begonia ja toinen, jonka nimeä en tiedä. Ruukussa monta lajia, eikä yksikään tuttu. Pitänee leikata pienempiin osiin ja viedä biojätteeseen. Kunhan viitsin. Mansikkarouva pitää torikojua vielä syyskuun ajan. Tulee omenia ja minä haluan sekä puna- että keltakaneliomppuja. Oli meillä kerran omalla pihalla Antonovka ja sen omenat ovat maailman parhaita soseeksi. Ja tulihan tehtyä. Se oli niitä aikoja. Nykyisin teen omenista korkeintaan tortun, muuten säilön suoraan maaruun. Eikä se torttukaan ole yhtään tarpeellinen. Pitäisi poistaa kropasta kolme kiloa siihen mennessä, kun menen lääkärini vastaanotolle. Kysyi jo tässä kerran huolestuneella äänellä "onko paino pysynyt samassa?" Ei ollut. Ei pitäisi niin paljon syödä mansikoita. Niissäkin on sokeria ja minä pistelen pari litraa helposti yhdellä istumalla.

Huomenna taas ihmisten ilmoille. On asioita. Niitä aina ilmaantuu. Hyvä niin. Jos ei ilmaantuisi, olisi elämän laatu aika pliisua. Kahvikapseleitakin tarvitsen ja niitä saa Nespressosta Stockmannilla. En varmaankaan osaisi enää käyttää vanhaa kahvinkeitintäni, mihin pannaan pussi ja suodatinkahvia. On se tallella, mutta kiipeämisen päässä. Ostin kerran jopa pikakahviakin, jos kapselikone menee ykskaks rikki. En saa aamuisin itseäni liikkeelle, jos en juo kahvia. Joskus sen laitan jo aamuyöllä ja joskus aamupäivällä. Riippuu olemattomista yöunistani. Tv:stä tulee kyllä ohjelmaa läpi vuorokauden ja voi tällä läppärilläkin leikkiä, jos on uneton yö. Ja niitä on. Tosin luen myös kun en nuku. Keskeneräisiä kirjoja pino yöpöydällä. Ja kirjakauppaan menoa haikailen taas. Onneksi kirjan ostoa varten ei tarvitse lähteä täältä periferiasta minnekään. Aikaisemmin oli hyvä antikvariaattikin, mutta se lopetti toimintansa.

Tämä oli nyt taas tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Urheilua, urheilua ja urheilua

 Elämä on ollut monta päivää järjestettynä em-kisojen mukaan. Asiat hoidettu päivä- ja iltakilpailujen välillä ja nyt viimeisenä viikonloppuna on vieläkin tiukempaa. Helpottaa jo ensi viikolla. Jännää on ollut ja Suomikin jo tähän mennessä saanut mitaleja. Oli juttua erään ystäväni kanssa, onko oikein ja reilua lahjoittaa maatontti suomalaiselle kullan saaneen urheilijalle? Hänestä se kuuluu asiaan ja minusta ei. Monet urheilijat saavat jo rahapalkinnonkin ja monet tekevät urheilua ammatikseen. Pitäisihän myös hyvin työnsä tehneen minkä tahansa ammatinharjoittajan saada myös tontti palkinnoksi, vai mitä? Minäkin oli hemmetin hyvä omaishoitaja. Urheilijoille lahjoitettava tontti jo ajatuksena on ihan perheestä. Rahapalkinto riittää ja sponsoreiden lahjoittamat t-paidat sun muut tarvikkeet.

Tein dumplings-vuokaa. No, ihan hyvää, mutta kyllä dumplingit pitää valmistaa höyryttämällä ja nauttia vaikkapa puikoilla oikeaoppiseen tapaan. Tulihan vuoka tehtyä, kokeiltua, mutta olen sitä mieltä, että dumplingit menevät hukkaan kaiken kerman ja mausteiden seassa.

Pitäisi soittaa H:lle, joka on jo kaksi kertaa kysellyt. Kun soitto on tehty, menen kyläreissulle ja saamme jutella lystisti muutaman tunnin. Olen vähän laiskistunut, mitä tulee menemisiin. Kaupungille menokin tuntuu vaivalloiselta ja kauppareissua harkittava muutaman päivän ajan. Tämä ei ole ollenkaan minua. Kaivetaanpas esille entinen aktiivisuus ja nautitaan elämästä. Täkäläiselle niin kutsutulle torille sentään menen mielelläni niin kauan kuin saa mansikoita ja kirsikoita ja tuleehan omppuaikakin. Sitten mansikkarouva lopettaa torikauppiaana olon ja tapaamme taas vuoden kuluttua. 

No niin, ja tämä elokuukin alkaa kääntyä loppuaan kohti. Ja justiinsa oli vappu ja juhannus. Kesäiset lierihatut laatikkoon, mutta lieriä minulla kyllä löytyy talvihatuissakin. Rakastan lierihattuja ja yleensä hattuja. Äidiltä saadut geenit pitävät hatturakkauttani yllä. Hän oli hattuihminen ja ollessamme Pariisissa osti kuuluisasta muotiliikkeestä hatun. Minä en silloin ollut vielä lieri-iässä. Se oli kaunis hattu, tyylikäs ja kallis. Isille ei kerrottu.

Nyt panen elvyttävät laput silmien alle ja luen hyvää kirjaa kunnes tv:stä tulee Birgimhamista taas yleisurheilua muun muassa miesten finaali keihäässä. Huomenna Duplantis hyppää korkealle.

Palanen historiaa

 Ystäväni ihmetteli, kun ostin jälleen kirjan Helsingin historiasta. "Mitä uutta siitä voi kertoa", kysyi.  No, kyllä uuttakin, mutta ennen kaikkea kirjailijalla on uudenlainen näkemys kaupungin historiasta ja on löytänyt uutta tietoa tutkimuksiinsa arkistoista. Olen perinyt geeneissä isältäni kiinnostuksen meidän kummankin syntymäkaupunkiin, sen alkuun, kehitykseen ja 476-vuotiseen historiaan. Uusimman hankintani on kirjoittanut Henrik Meinander. Joku ihminen ei välitä historiasta, ei tunne omaa kaupunkiaan, ei tiedä siitä juuri mitään. Se on jokaisen oma asia. Hiukan hämmästyin kävellessäni kerran erään toisen ystäväni kanssa Espan puistossa, hän ei tiennyt ohittamamme patsaan esittävän Eino Leinoa. No, sekin on hänen oma asiansa. Mutta vanhana helsinkiläisenä luulisi hänen joskus pysähtyneen pystin eteen sitä lähemmin tarkastelemaan. En uskaltanut puhua Runebergista mitään sitä ohittaessamme, koska pelkäsin, että patsaana esittäytyvä kansallisrunoilijamme olisi hänelle myös tuntematon.

Kotonani on pari kappaletta Kämpin historiaa. Kun vanhaa Kämpiä uudistettiin joskus 1960-luvulla, hotellihuoneiden kalusto myytiin huutokaupalla. Isäni huusi sieltä kaksi yöpöytää, jotka ovat olleet kodeissani vuoteen kummallakin puolella. Pöydät ovat visakoivua ja niillä olisi paljon kerrottavaa, jos osaisivat puhua. Sittemmin Kämp koki muitakin uudistumisia ollen nyt  vuonna 2026  valmiina vastaan ottamaan vieraitaan. 

Hotelli valmistui vuonna 1887. Se oli aikanaan loistelias ja hienostunut, jota ei tarvinnut hävetä. Hotellin perusti Carl Kämp, joka syntyi 1848 Helsingin pitäjän Tuomarinkylässä. Carl Kämp oli aina haaveillut hotellista ja ravintolasta, joka täyttäisi mannermaisen tyylin mitat, josta tulisi suosittu ja kuuluisa. Hän toteutti unelmansa, kuten voimme tänä päivänä nähdä.  Vieläkin käydessäni lounaalla Kämpissä, tunnen sen vanhan ilmapiirin ja näen mielessäni Eino Leinon kävelevän ystäviensä kanssa sinne syömään. Leinoa ei näy, näkyy ihmisiä, jotka tuskin tietävät Kämpin alusta mitään. Hotelli kuin hotelli, ravintola kuin ravintola. Virkapukuinen ovimies ottaa vieraan vastaan, matkatavarat kannetaan sisälle ja ehkä juuri hän on varannut hotellin kalleimman huoneen Mannerheim-sviitin itselleen.

Äskettäin olin Kämpissä kahvilla ja jäätelöllä. Istuin ystäväni kanssa terassilla. Katselimme Esplanadin kesää ja nautimme auringon lämmöstä. Eino Leinoa ystävineen ei näkynyt, mutta muutama  muu tämän ajan julkisuuden henkilö oli terassilla. Minulle tuli haikea olo. Kesä päättyy pian, terassi sulkeutuu, mutta Kämpissä on sisätiloja, joissa voi ehkä tuntea himpun verran historian havinaa, jos on oikein tarkkana.

Ihan vain silkkaa jutustelua

 Pihakoivussa jo muutama keltainen lehti ja minun begoniani partsilla varistaa kukkia. Syksyn tuntua. Vielä sentään tarkenee mekkosillaan kulkea. Eikä suomalainen mies luovu sortseistaan syksynkään tullen. Eilen käppäilin kaupassa ja ostin pinaattia. Tänään siitä keittoa. Huomenna jälleen liikkeelle. Jazzin kuuntelemiset Espan lavalla jäänee. En ole tullut menneeksi, vaikka kalenteriin oikein merkitsin päivät. On se niin tuskallista lähteä täältä periferiasta. Vaikka matka kestää vain 20 minuuttia. Kuitenkin. Ei pitäisi marista. Jotkut tekevät päivittäin työmatkan kauemmin. Ja onhan se joskus niin lystiä seurata kanssamatkustajien käyttäytymistä matkan aikana. Tosin enemmistö näprää matkapuhelintaan. Mitenkähän suu pantaisiin, jos niiden käyttö yleisissä kulkuneuvoissa kiellettäisiin? 

Soitin ystävälle ja hämmästyin, kun hän ei puhunut mitään säästä. Yleensä saan kuulla pitkät litaniat, vaikka näen itsekin saman sään ikkunasta. Ehkä ilmoista puhuminen on jonkunlaista täytettä, jos ei muuta keksitä. Onhan se turvallinen aihe, ei tule riitaa. Vaikkakin ystäväni sade on aina kaatosadetta ja minulla ripsii. Välimatkaa meillä vain vähän. Onhan se niinkin, että ihminen näkee toisen erilailla kuin toinen, on sitten kysymyksessä mikä asia tahansa. Minäkin sorrun liioittelemiseen joskus.

Kotona on taas läjäpäin marjoja ja hedelmiä. Ostin puolivillejä vadelmiakin, jotka kasvaneet vapaasti, tosin istutettuina, pellolla eivätä puutarhoissa. Muistuttavat hiukan aikoinaan itsekeräämiäni villivattuja. Niitä sai litrakaupalla ja se oli aikaa, kun oli mökki ja viitsittiin. Koirat himoitsivat vadelmia. Toinen otti sievästi marjan kerrallaan hyvin varovaisesti ja toinen kahmi niin, että tuli osa oksaa mukaan. Toinen tykkäsi banaanista ja toinen pantuani palan suuhun, pani huulet törrölleen ja puhalluksen myötä sylki sen kunnioitettavan pitkälle minua moittivasti katsellen. Itse en saa edes kirsikan kiveä yhtä pitkälle.

Jospa tästä nyt suihkuun ja sitten pinaattikeiton pariin. Panen uuniin puolivalmiin patongin. Ei muuten hullumman makuista, vaikka puolivalmis onkin.